"Kyllä ne sinulle antavat sievästi armahduksen, tyttönen", vakuutti Sir Henry; "ja jollen tervehdi tuota miinoittajan pentelettä parilla luodilla, on syynä se, että mieleni ei tee toimittaa täytäntöön sotalain määräämää rangaistusta, se kun tuomitsee hakattavaksi maahan kaikki henkilöt, jotka yrittävät puolustaa mahdotonta asemaa. En silti juuri luule, että lain ankaruus voisi ulottua muori Jellicotiin tai sinuun, Phoebe, kun te ette kanna mitään aseita. Jos Alice olisi ollut täällä, niin hän olisi tosiaan voinut tehdä jotain, sillä hän osaa käyttää haulikkoa."
Phoebe olisi voinut vedota omiin senpäiväisiin tekoihinsa, enemmän tappelukuntoa ilmaisevina kuin mikään hänen nuoren emäntänsä saavutus oli ollut; mutta häntä lamaannutti sanomaton kauhu, sillä ritarin selvitys petardista oli saanut hänet odottamaan jotakuta kauheata tapaturmaa, jonka laatua hän ei kyennyt oikein ymmärtämään, niin puheliaasti kuin ritari olikin sitä valaissut.
"Ihmeen kömpelöitä ne ovat siinä puuhassa", tuumi Sir Henry; "pikku Boutirlin olisi jo räjäyttänyt koko talon. Voi, se mies pystyi kaivautumaan maahan kuin kaniini — jos hän olisi ollut täällä, niin totta toisen kerran hän olisikin jo jouduttanut vastamiinan heidän alleen, ja
'— — on hauska nähdä miinaajan petardiin omaan sortuvan',
kuten kuolematon Shakespearemme lausuu."
"Voi taivas, tätä hullua vanhaa herra-parkaa", ajatteli Phoebe. "Oi, sir, eikö teidän olisi parempi jättää silleen näytelmäkirjat ja ajatella loppuanne?" hän virkkoi ääneen pelkässä kauhussa ja sielunhädässä.
"Jollen olisi valmistanut mieltäni siihen jo aikaa sitte", vastasi ritari, "niin en olisi nyt kohdannut tätä hetkeä vapain rinnoin, —
"'kuin levon vain ma kohtaan kuolemain, kun omantunnon rauhan rintaan sain'.
"Hänen puhuessaan leimahti ulkoa suojaman ikkunain läpi ja niitä lujittavien vankkojen rautakankien lomitse kirkas valonloimu. Räikeätä ja huikaisevaa hohdetta se oli, luoden tummanpunaisen hehkun vanhoille varustuksille ja aseille ikäänkuin tulipalon heijastuksena. Phoebe kirkaisi vihlovasti ja unohti kiihtymyksen hetkellä kunnioituksensa, tarraten käsiksi ritarin viittaan ja käsivarteen, samalla kun muori Jellicot yksinäisestä syvennyksestään silmiänsä käyttäen, vaikka kuulonsa menettäneenä, ulvoi kuin pöllö kuun puhjetessa äkkiä näkyviin."
"Varo toki, hyvä Phoebe", sanoi ritari; "sinä estät minua käyttämästä asettani, jos noin riiput minussa. — Ne kömpelöt hupsut eivät kykene kiinnittämään petardia ilman soihtujen apua! Annahan minun nyt käyttää hyödyllisesti tätä lomaa — muista, mitä sinulle sanoin ja miten oli pitkistytettävä etsintää —"