"Wildrake!" moitti Markham; "Villihanhi sinun pitäisi olla nimeltäsi. Olet kostutellut omaa kurkkuasi jokseenkin runsaasti ja käytät sitä kaakattamaan säveliä, jotka totisesta ovat erinomaisen sopivia näihin aikoihin!"
"Hiisi vieköön, sävel on sievä kylläkin, Mark, ainoastaan hiukan joutunut pois muodista — ja se on vahinko."
"Mitä saatoinkaan odottaa muuta kuin tapaavani jonkun lavertelevan päihtyneen kavalierin, niin nurjamielisen ja vaarallisen kuin yö ja kanarinviini tavallisesti tekee heistä?" pahoitteli Everard. "Entä jos olisin palkinnut kulotustasi ahertamalla kuulan kurkkuusi?"
"No, siten olisi soittoniekka saanut maksunsa — siinä kaikki", tuumi Wildrake. "Mutta minkätähden olet nyt tulossa tänne päin? Aioin tavoittaa sinua majasta."
"Minun on ollut pakko poistua sieltä — syyn kerron sinulle jälkeenpäin", vastasi Markham.
"Mitä! Vanha näytelmiin kiintynyt kavalieri oli pahalla päällä tai mielitiettysi tylynä?"
"Älä laskettele leikkiä, Wildrake — minun toiveeni ovat kaikki mennyttä", sanoi Everard.
"Mitä lempoa!" huudahti Wildrake; "ja sinä otat sen noin tyyneltä kannalta! Perhana, menkäämme yhdessä takaisin — minä puhun puolestasi — kyllä osaan Kehitellä vanhaa ritaria ja sievää impeä — minun toimestani olet piankin rectus in curia, sinä tekopyhä veijari. — Lempo minut periköön, Sir Henry Lee, sanon hänelle, nuori sukulaisenne on kyllä tavallaan puritani, sitä ei käy kieltäminen, mutta minä vakuutan hänet silti kunnialliseksi herrasmieheksi ja kelpo kumppaniksi. Arvoisa neiti, sanon minä, serkkunne saattaa teistä näyttää virsiä veisailevalta kankurilta tuossa paljaassa huopahatussaan ja rumassa ruskeassa viitassaan, kaulassaan huivi, joka muistuttaa pikkulapsen pesuriepua, ja jalassaan nuo väljät saappaat, joihin on haaskattu kokonainen vasikannahka kumpaiseenkin, — mutta käyttäköön hän päässään kallellaan pajaskahattua, jota koristaa hänen arvoonsa kuuluva töyhtö, antakaa hänen kupeelleen kelpo toledolainen kirjailtuun hankkilukseen ja kahva veistoksilla somisteltuna, tuon rautaharkon sijalle, joksi on sanottava hänen kopsakahvaista mustaa Andrea Ferraraansa, sovittakaa muutamia sieviä sanoja hänen suuhunsa — ja tuhannen tulimaista, neitiseni, sanon —"
"Heitä jo hulluttelusi, minä pyydän, Wildrake", keskeytti Everard, "ja sano minulle, oletko kyllin selvä, kuullaksesi joitakuita selvän järjen sanoja".
"Joutavia, mies — minähän tyhjensin vain pari neljännesmittaa noiden puritanilaisten keropäiden huovien kanssa kaupungilla, ja lempo soikoon esiinnyinkin joukkueen parhaana miehenä, honotin puheessani ja kierit telin silmiäni, kun kallistelin kippoa — huh! ihan viinikin maistui ulkokultaisuudelta. Korpraalin veitikka taisi lopulta haistaa käryä — mutta mitä sotamiehiin tulee, niin he eivät olleet hajullakaan, vaan pyysivät minua lausumaan pöytärukouksen uuden mitan alottamiseksi!"