"Mitä! ja olisiko tämä vastauksenasi ensimäiselle punatakille, joka tiedustaisi sinulta?" sanoi Everard. "Luullakseni saisit kiireisen passituksen lähimpään vartiopaikkaan."
"Ei, ei", selitti Wildrake; "minä ajattelin kysyneesi omana itsenäsi.
Hih-hei! suuri armo — autuuttava armo — sanomaton siunaus — laupeus
— mielen ylennys — minä julistan, että ilkimieliset on hajoitettu
Danista Bershabaan lyöty perinjuurin aina päivänlaskuun asti!"
"Oletko kuullut mitään eversti Thornhaughin vammoista?"
"Hän on kuollut", tiesi Wildrake, "kaikeksi onneksi — se keropää konna! Ei, maltas! se oli vain kieleni kompastus se kunnollinen ja hurskas mies, piti sanomani."
"Ja tiedätkö mitään nuoresta miehestä, jota sanotaan Skotlannin kuninkaaksi?"
"En mitään, mutta häntä hätyytellään kuin peltokanaa vuorilla. Pelastakoon hänet Jumala ja toimittakoon häviölle hänen vihollisensa! Hemmetti, Mark Everard, en jaksa ilveillä pitemmälle. Etkö muista, että minä lakiopiston kisoissa — vaikka sinä et tainnut niihin paljoakaan yhtyä — aina näyttelin yhtä hyvin kuin yksikään, kun tuli toiminnan aika, mutta he eivät milloinkaan saaneet minua kunnollisesti harjoittelemaan. Samoin on laitani vielä tänä päivänä. Kuulen sinun äänesi ja vastaan siihen sydämeni vilpittömällä sävyllä; mutta oleskellessani honottavien ystäviesi seurassa olet nähnyt minun hoitelevan osaani välttävän hyvin."
"Vain välttävästi tosiaankin", vastasi Everard; "kuitenkaan ei sinun ole tarvis tehdä juuri mitään muuta kuin olla vaatimaton ja vaitelias. Puhu vähän ja heitä sikseen, jos voit, mehevät sadatuksesi ja rehentelevät katseesi — aseta hattusi tasaisesti otsallesi."
"Kas, sepä on kirouksena! Minut on aina huomattu siitä ylväästä tavasta, jolla kannan pajaskahattuani. On kovaa, että miehen ansioista tulee hänen vihollisiansa!"
"Sinun tulee muistaa, että olet minun kirjurini."
"Sihteerisi", oikaisi Wildrake, "anna sen olla sihteeri, jos minua rakastat".