"Horna vieköön", ajatteli kavalieri itsekseen, käyden hiukan tutustuneemmaksi uudessa asemassaan ja kärsimättömäksi keskustelusta, joka ei johtanut mihinkään näkyvään päätelmään tai loppuun, "jos Noll olisi itse paholainenkin, niinkuin hän on paholaisen helmalapsi, niin en minä anna hänen tällä tavoin vetää itseäni nenästä. Röyhistäydynpä pikkuisen, jos hän jatkaa tätä menoa, ja yritän, pystynkö saamaan hänet ymmärrettävämpään puhelajiin."
Tässä rohkeassa aikeessa, mutta puolittain peljäten sen toteuttamista, Wildrake vaani tilaisuutta yritykselleen, Cromwellin näköjään yhä pysyessä pätemättömänä ilmaisemaan omaa tarkoitustaan. Hän oli jo alottanut kolmannen ylistelyn eversti Everardista ja siroitellut joukkoon erinäisiä vaihtelevia ilmaisuja omasta halustaan tämän palvelemiseksi, kun Wildrake ehätti puuttumaan puheeseen kenraalin hetkiseksi juhlallisesti pysähtyessä kesken lausuntonsa.
"Sallikaa minun sanoa", hän huomautti suorasukaisesti, "että teidän arvoisuutenne on jo puhunut kahdesta selityksenne aiheesta — omista ansioistanne ja herrani, eversti Everardin, palveluksista. Mutta voidakseni toimittaa asiani olisi välttämätöntä omistaa moniaita sanoja kolmannelle pääkappaleelle."
"Kolmannelleko!" kertasi Cromwell.
"Niin", selitti Wildrake, "joka teidän arvoisuutenne jaoituksen mukaan koski minun halpaa olemustani. Mitä on minun tehtävä — minkä osuuden minä saan tässä asiassa?"
Oliver hätkähti heti pois tähän asti käyttämästänsä äänilajista, joka hiukan muistutti kotikissan kehräystä, siirtyen hyppyyn kyyristyvän tiikerin murinaan. "Sinun osuutesi, lurjus!" hän huudahti; "hirsipuu! Sinun pitää killua korkealla kuin Haman, jos käännyt kavaltajaksi! Mutta", hän lisäsi ääntänsä lieventäen, "pysy uskollisena, niin minun suosioni toimittaa sinulle hyvän uran. Tule tänne — sinä olet rohkea, näen, vaikka hiukan nenäkäs. Sinä olet ollut ilkimielinen — niin kirjoittaa arvoisa ystäväni eversti Everard; mutta nyt olet erinnyt häviävältä puolelta. Minä sanon sinulle, ystävä, että mikään parlamentin tai armeijan ponnistelu ei olisi vetänyt Stuarteja alas heidän ylhäisiltä paikoiltaan, ellei taivas olisi ollut kiistassa heitä vastaan. No, suloista ja uljasta on sonnustautua aseisiin taivaan asian puolesta; muutoin olisivat totisesti minun puolestani nuo miehet saattaneet pysyä valtaistuimella tähän päivään asti, enkä minä myöskään moiti ketään heidän auttamisestaan, kunnes nämä peräkkäiset suuret tuomiot ovat kohdanneet heitä ja heidän huonekuntaansa. Minä en ole verenhimoinen mies, sillä minussa on inhimillisen heikkouden tunne; mutta, ystävä, ken laskee kätensä aurankurkeen niissä suurissa toimissa, joita nyt on tekeillä kansakuntiemme keskuudessa, hänen on paras varoa katsomasta taaksensa, sillä luota minun yksinkertaiseen sanaani, että jos vilpistelet minulle, en säästä sinua jalankaan vertaa Hamanin hirsipuusta. Anna minun siis lyhyeen tietää, onko ilkimielisyytesi hapatus jo tyyten muokattu pois sinusta."
"Teidän kunnioitettava ylhäisyytenne", huomautti kavalieri hartioitaan kohauttaen, "on tehnyt sen meille useimmille, mikäli naseva nuijiminen voi saada sen aikaan".
"Niinkö sanot?" tuumi kenraali, huulillaan tuima hymy, joka näytti ilmaisevan, että hän ei ollut aivan vastaanottamaton imarruksille; "niin, totisesti, sinä et valehtele siinä — me olemme olleet välikappale. Emmekä me myös, kuten jo olen viitannut, ole meitä vastaan ilkimielisinä taistelleille niin ankaria kuin muut saattavat olla. Parlamentin miehet tietävät parhaiten oman etunsa ja harkintansa, mutta minun vaatimattoman käsitykseni mukaan on jo aika lopettaa nämä selkkaukset ja myöntää kaikenlaatuisille ihmisille tilaisuus palvella maatansa; ja me katsomme omaksi viaksesi, jollet tule käytetyksi tehokkaasti valtion ja omaksi hyväksesi, kunhan täydellisesti kuoletat itsestäsi vanhan ihmisen ja omistat vakavan huomaavaisuutesi sille, mitä minulla on sinulle sanottavana."
"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse epäillä, tarkkaavaisuuttani", vakuutti kavalieri.
Ja tasavaltalainen päällikkö — vaiettuaan taaskin toviksi ikäänkuin ei olisi voinut epäröimättä osoittaa luottamustansa — kävi selittämään näkökohtiaan harvinaisen selkeästi, mutta kuitenkin tuntien tuolloin tällöin hiukan haittaa pitkällisestä tottumuksestaan kiertelevään puheenlaatuun, josta hän ei tosiaan milloinkaan kokonaan luopunut muualla kuin taistelukentällä.