Everard puuttui pikaisesti puheeseen, jotta hänen varomaton saattolaisensa ei pelkästä ilkikurisuudesta vielä selvemmällä viittauksella Cromwelliin paljastaisi käyntiänsä kenraalin luona. "Tämä nuori mies", hän sanoi, "hourii unesta, joka hänellä oli toissa yönä, kun hän ja minä kaksin nukuimme Victor Leen kamarissa, joka kuuluu palatsihuvilan kaitsijan huoneustoon".
"Kiitos avustasi pälkäässä, hyvä isäntäni", kuiskasi Wildrake Everardin korvaan, tämän turhaan yrittäessä ravistaa häntä pois; "kiihkoilija ei koskaan jää hätävalheen puutteeseen".
"Te myöskin puhutte hiukan liian keveästi näistä asioista, kun ottaa lukuun, missä puuhassa olemme, arvoisa eversti", nuhteli presbyteriläinen hengenmies. "Uskokaa minua, tämä nuori mies, palvelijanne, on paljoa luultavammin nähnyt näkyjä kuin pelkkää joutavaa unta siinä huoneessa. Olen nimittäin aina kuullut, että lähinnä Rosamondin tornia, jossa — kuten sanoin — se nainen eleli synnissään ja joutui sittemmin kuningatar Eleonorin myrkyttämäksi, Victor Leen kamari on Woodstockin palatsihuvilassa erikoisena pahojen henkien kummittelupaikkana. — Pyydän sinua, nuori mies, kertomaan tuosta unestasi tai näystäsi."
"Kaikesta sydämestäni, sir", suostui Wildrake. Sitte hän virkkoi suojelijaansa kääntyen, kun tämä alkoi estellä: "Joutavia, mies, te kaksi olette hoitaneet keskustelua tunnin ajan, ja miksen minä vuorostani saisi haastaa? Kautta tämän pimeyden, jos pidätte minua tuppisuuna vielä pitempään, niin käännyn independentti-saarnaajaksi ja nousen uhallasikin puoltamaan yksityisen harkinnan vapautta. — No niin, kunnianarvoisa pastori, näinpä unta eräästä sonnin ärsyttämiseksi sanotusta lihallisesta huvituksesta, ja minusta näytti siltä kuin olisi koiria usuteltu pääpuoleen yhtä rempseästi kuin olen sitä kisaa koskaan nähnyt leikittävän Tutburyn sonniradalla; ja olin kuulevinani jonkun sanovan, että paholainen oli tullut vilkaisemaan sonnihommaa. No, ajattelinpa, että hemmetissä minäkin pilkistän hänen maanalaiseen majesteettiinsa. Katselin siis, ja siellä oli rasvaiseen villatakkiin pukeutunut teurastaja, teräs kupeellaan, mutta paholaista ei hänessä näkynyt. Ja oli myös päihtynyt kavalieri, suu täynnä sadatuksia, vatsa täynnä tyhjyyttä, kultanauhaiset liivit peräti rapistuneessa kunnossa ja pikku sulka pistettynä repaleiseen hattuun — ja hänkään ei ollut paholainen. Näin sitte myllärin, kädet tomuisina jauhoista, joiden jokainen hiukkanen oli varastettua, ja viinikauppiaan, vihreä esiliina tahrittuna viiniin, jossa ainoakaan pisara ei ollut vesittämätön; mutta kumpainenkaan ei ollut se vanha herra, jota katselin nähdäkseni noista synnillisyyden käsityöläisistä. Vihdoin, sir, huomasin vakavan keropäisen henkilön, jolla oli pari pitkähköjä ja ulkonevia korvia, leuan alla nauha niin leveä kuin lapsen kuolalappu, ruskean takin yllä geneveläinen viitta, ja siinä oli minulla heti vihtahousu oikeissa tamineissaan, kautta —!"
"Häpeä, häpeä!" keskeytti eversti Everard. "Mitä! Noinko käyttäydyt vanhaa herrasmiestä ja jumaluusoppinutta kohtaan!"
"Ei, antakaa hänen jatkaa", sanoi pappi aivan levollisena. "Jos ystävänne tai sihteerinne puhuu piloja, niin kuulla on vähemmän kärsivällisyyttä kuin kutsumukseni hellyttää, jollen voisi sietää joutavaa leikkipuhetta ja antaa anteeksi sen lausujalle. Taikka jos toiselta puolen sielunvihollinen todellakin on ilmestynyt nuorelle miehelle sellaisessa asussa kuin hän mainitsee, minkätähden ihmettelisimme me, että hän, joka kykenee omaksumaan valon enkelin hahmon, pystyy tekeytymään hauraaksi ja heikoksi kuolevaiseksi, jonka henkisen kutsumuksen ja ammatin pitäisi kyllä saattaa hänet tekemään elämänsä muille esimerkiksi, mutta jonka käytös kuitenkin meidän auttamattoman luontomme vajavuuden johdosta toisinaan pikemmin esittää meille varoituksen siitä, mitä meidän tulisi karttaa?"
"No, kautta messun, herra apotti — tarkoitan herra pastori — pyydän teiltä tuhannesti anteeksi", sanoi Wildrake, johon tehosi presbyterin vastineen tyyneys ja säveys. "Kautta Pyhän Yrjänän, jos rauhallinen kärsivällisyys siihen pätee, niin te olette mies mittelemään voimia itse päälemmon kanssa, ja minä tyytyisin pitämään panoksia."
Hänen lopettaessaan anteeksipyyntönsä, joka ei tosiaankaan ollut aiheeton ja joka nähtävästi vastaanotettiin varsin sovinnollisesti, he saapuivat niin lähelle palatsihuvilan ulko-ovea, että heitä tervehti siihen asetetun vahtisotilaan ponteva seis! Eversti Everard vastasi: "Ystävä." Vahtisotilas uudisti käskynsä: "Seis, ystävä", huutaen sitte vartion korpraalia. Tämä ilmestyi esiin ja toimitti samalla liikkeelle vartionsa. Eversti Everard ilmoitti nimensä ja arvonsa samoin kuin kumppaniensakin. Korpraali arveli epäilemättömäksi, että käsky annettaisiin heidän laskemisekseen sisälle viipymättä, mutta ensin oli sentään ilmoitettava master Tomkinsille, jotta hän kuulustaisi heidän arvoisuuksiensa mieltä.
"Mitä, sir!" ähmistyi eversti. "Rohkenetteko te, tietäen kuka olen, pidättää minua vartiopaikkanne ulkopuolella?"
"En, jos teidän arvoisuutenne suvaitsee astua sisälle", vastasi korpraali, "ja ottaa taatakseen puolestani; mutta sellaiset ovat asemani ohjeet".