Vielä on mainitsematta Bletson, joka olemukseltaan ja ulkomuodoltaan kerrassaan poikkesi molemmista kumppaneistaan. Hänen asussaan ei ilmennyt koreilua eikä ruokottomuutta, yhtä vähän kuin hänen ryhdissään näki mitään sotaisen kokemuksen tai arvoaseman vihjettä. Pieni kävelymiekka näytti hänellä pelkältä herrasmiehen tunnukselta, käden tuntumatta ollenkaan aikovan tutustua sen kahvaan tai silmän haluavan ihastella sen terää. Kasvot olivat laihat ja teräväpiirteiset, ja vakoja oli niihin uurtanut pikemmin ajattelu kuin ikä; silloinkin kun hän vähimmin tahtoi osoittaa halveksumista, tuntui tavanmukainen ivallinen väänne niissä vakuuttavan puhutellulle henkilölle, että hän Bletsonin kanssa haastellessaan tapasi henkilön, joka älyllisessä suhteessa oli verrattomasti hänen yläpuolellaan. Tämä kuitenkin oli pelkkää älykkyyden voitollisuutta, sillä Bletson kartteli nyrkkivallan äärimäisyyskeinoa kaikissa järkeilevien mielipiteitten ristiriidoissa ja yleensäkin missä hyvänsä kiistoissa.
Silti oli tämä rauhan mies nähnyt pakolliseksi omakohtaisesti palvella parlamentin armeijassa kansalaissodan alkupuolella, kunnes kovaksi onnekseen osui tulisen Rupert-prinssin tielle, jolloin hänen peräytymistänsä pidettiin niin silmittömänä, että tarvittiin kaikki mahdollinen ystävien suojelus hänen säästyäkseen julkiselta syytteeltä ja sotaoikeuden tuomiolta. Mutta Bletson oli hyvä puhuja ja vaikutti paljon alihuoneessa, joka oli hänen oikea piirinsä; siitä syystä piti puolue häntä suuressa arvossa, joten hänen käyttäytymisensä Edgehillin luona jätettiin silleen. Menemättä enää varsinaiseen sotarintamaan hän edelleenkin otti toimeliaasti osaa tuon monitouhuisen ajanjakson kaikkiin valtiollisiin tapauksiin.
Bletsonin valtiolliset käsitykset olivat jo kauvan taivutelleet häntä Harringtonin ja muiden puolelle, joilla oli haaveellisena hankkeena puhtaasti kansanvaltaisen tasavallan perustaminen niin laajassa maassa kuin Britanniassa. Tämä oli ajattelematon aie siellä, missä säätyluokat, tavat, kasvatus ja elämänkäsitykset osoittivat niin tavattomia eroavaisuuksia, — missä yksilöiden varallisuus oli niin peräti epätasaisesti jakautunut, ja missä suuri osa asukkaita oli suurkaupunkien ja teollisuuskeskuksien kehittymätöntä joukkoa, pätemätöntä omaksumaan valtion hallinnasta sitä osuutta, jota oikean tasavallan jäsenten tulee hoitaa. Kun siis koe tehtiin, kävikin heti ilmeiseksi, että mitään sellaista hallitusmuotoa ei voitu ottaa käytäntöön vähäisimminkään vakaisuuden mahdollisuuksin, ja kysymykseksi koitui vain, saisiko Pitkän Parlamentin jäännös eli jokapäiväisessä puheessa "Häntä" epäsuosioonkin joutuneena yhäti vallita Britannian asioita; lukuisia jäseniänsä eroitettuaan oli tämä kansan eduskunta lopulta huvennut muutamiksi kymmeniksi henkilöiksi. Toisena mahdollisuutena oli, että he heittäisivät kaikki tuuliajolle, hajaantuen ja kuuluttaen valittavaksi uuden parlamentin, jonka kokoonpanosta kukaan ei voinut mennä takuuseen sen enempää kuin niistä toimenpiteistäkään, joihin uudet jäsenet ryhtyisivät alotettuaan istuntonsa. Ja kolmanneksi saattoi Cromwell — kuten sitte tapahtuikin — heittää miekkansa vaakaan ja rohkeasti anastaa sen vallan, jota parlamentin rippeet eivät kyenneet käyttelemään eivätkä silti uskaltaneet harkitusti luovuttaa pois.
Puoluesuhteitten ollessa sellaisina yritti valtioneuvosto jaeltavaansa hyvyyttä ositellessaan viihdyttää ja hyvittää armeijaa, niinkuin kerjäläinen viskoo murisevalle vahtikoiralle kannikoita. Tässä mielessä oli tehty Desboroughista valtuutettu Woodstockin juttuun Cromwellin tyydytykseksi, Harrisonista tuimien Viidennen valtakunnan miesten rauhoittamiseksi ja Bletsonista sillä perusteella, et hän oli vilpitön tasavaltalainen ja heidän omaa hapatustansa.
Mutta suurestipa he erehtyivät miehestä, jos luulivat Bletsonilla olevan heikointakaan aikomusta antautua tasavaltalaisuutensa marttyyriksi tai ottaa osalleen mitään tuntuvaa vahinkoa sen johdosta. Hän hyväksyi heidän periaatteensa vilpittömästi, niin mahdottomiksi kuin ne olivatkin näyttäytyneet käytännössä, sillä kokeen epäonnistuminen ei sen paremmin muuta valtiollisen mietiskelijän mieltä kuin sulattimen räjähdys kääntää kullantekijää järkevälle tolalle. Mutta Bletson oli varsin valmis alistumaan Cromwellin tai kenen tahansa edessä, jolla saattoi olla todellinen valta. Hän oli käytännössä aulis alamainen olevaiselle voimalle eikä pitänyt suurtakaan väliä eri hallitusmuodoilla, väitösperäisesti katsoen ne kaikki jokseenkin yhtä vajaviksi, kun ne kerran poikkesivat Harringtonin Oceanan kaavasta. Cromwell oli jo muovaillut häntä kuin vahaa peukalonsa ja etusormensa välissä, aikoen piakkoin: käyttää sitä sinetitsemiseen, ja suuri kenraali hymyili itsekseen, kun näki valtioneuvoston palkitsevan Bletsonia uskollisena kannattajanaan, samalla kun hän tiesi saavansa luottaa miehen apuun, vaikka odotettu hallituksen muutos tapahtuisi miten pian tahansa.
Mutta Bletson oli vielä enemmän kiintynyt metafysilliseen kuin valtiolliseen katsantokantaansa, johtaen väitelmänsä ihmiskunnan täydellisentymismahdollisuudesta yhtä pitkälle kuin mallikelpoisen hallitusmuodonkin luomisesta, ja samalla kun hän jälkimäisessä suhteessa julisti laittomaksi kaiken vallan, mikä ei tullut kansasta itsestään, oli hän siveysopillisissa tutkisteluissaan vastahakoinen juontamaan mitään luonnon ilmiöitä lopullisesta alkuaiheesta. Ahtaalle ajettuna oli Bletsonin kyllä pakko jupista joitakin katkonaisia ja käsittämättömiä väitelmiä siitä, miten Luonnon töissä ilmeni Animus Mundi eli "luova voima", jolla se alkujaan herätti vaikutukseen ja edelleen säilyttää töitänsä. Tälle voimalle hän sanoi joidenkuiden tieteellisimpienkin metafysikkojen suovan jonkun verran tunnustusta, eikä hän itsekään tahtonut suorastaan moittia niitä, jotka halusivat kunnioittaa suurta Luonto-jumalatarta pyhäpäivien viettämisellä, kööritansseilla, lauluilla sekä viattomilla juhlilla ja juomauhreilla; ainakin olivat tanssi, laulu, juhliminen ja karkelo viihdyttävää ajanviettoa sekä nuorille että vanhoille, joten heidän sopi siihen antautua tuollaisten säädettyjen pyhäpäivien kunniaksi yhtä hyvin kuin muillakin perusteilla. Mutta tätä kohtuullista uskonnollisuuden esittämistä oli harjoitettava sellaisin poikkeuksin kuin Highgatevala salli, ja ketään ei sopinut pakoittaa tanssimaan, juomaan, laulamaan tai juhlimaan, jos hänen taipumuksensa ei välittänyt niistä huvikkeista, eikä kellekään saanut tyrkyttää luovan voiman palvontaa, olipa sen nimenä Animus Mundi tai mikä hyvänsä. Jumaluuden sekaantumisen ihmiskunnan asioihin hän kielsi kerrassaan, todistettuaan itselleen tyydyttävästi, että se aatos oli kokonaan papistosta lähtöisin. Lyhyeen sanoen — ja ottaen lukuun edellämainitun epämääräisen metafysillisen poikkeuksen — mr. Joshua Bletson Darlingtonista, Littlefaithin edusmies, oli niin lähellä jumalankieltäjän umpikujaa kuin ihminen kenties saattaakaan olla. Mutta tämän sanomme välttämättömän ehdollisesti, sillä me olemme tunteneet useita Bletsonin kaltaisia, joiden kaihtimia on taikausko kelpo tavalla heilutellut, vaikka heidän pelkäilyään ei mikään oikea uskonnollisuus pyhittänyt. Pahathenget tietenkin uskovat ja vapisevat, mutta maan päällä on monia, jotka ollen pahemmassa pinteessä kuin luonnolliset kadotuksen lapsetkaan vapisevat uskomatta ja pelkäävät pilkatessaankin.
Luonnollisesti ei mr. Bletson voinut mitään kohdella halveksivammin kuin väittelyitä piispainvallasta ja kirkkoneuvostoista, presbyteriläisyydestä ja kansankirkosta, kveekareista ja anabaptisteista, muggletonilaisista ja brownilaisista sekä kaikista muista lahkoista, joista kansalaissota oli alkanut ja jotka sen kiistoja yhä pitkittivät. Sellainen inttely oli hänen sanojensa mukaan samaa kuin riitelisivät vetojuhdat keskenään päitsiensä ja kuormasatulainsa kuosista, sen sijaan että käyttäisivät suotuisaa tilaisuutta niiden karistamiseen yltänsä. Muitakin sukkelia ja ytimekkäitä huomautuksia oli hänellä tapana lausua ajan ja paikan soveltuessa, esim. Rota-klubissa, jonka oli Harrington perustanut valtiollisten ja uskonnollisten kysymysten vapaata pohtimista varten; siellä oli St. Jolin ahkerana vieraana.
Mutta liikkuessaan tämän akatemian eli viisaustieteen tyyssijan ulkopuolella oli Bletson varsin varovainen esiintymisessään; uskontoa ja kristillisyyttä suosivaa yleistä ennakkoluuloa halveksiessaan hän ei hevillä päästänyt tunnettaan sen pitemmälle kuin vihjatuksi vastaväitteeksi tai hymähdykseksi. Saadessaan tilaisuuden puhella kahden kesken jonkun avosydämisen ja älykkään nuorukaisen kanssa hän toisinaan yritti käännytystyötä ja hiveli hyvinkin taitavasti kokemattomuuden turhamaisuutta, huomautellen noin valistuneen mielen toki älyävän hyljeksiä, mitä, ennakkoluuloja siihen oli lapsuudessa istutettu; olihan otettava käytäntöön järjen latus clavus, jätettävä syrjään nuorekkaan kykenemättömyyden bulla, kuten Bletson määritteli, ja ryhdyttävä tutkimaan ja päättämään omintakeisesti. Useinkin tapahtui, että nuorukainen viehättyi kokonaan tai osittain omaksumaan sellaisen tietomiehen käsitykset, joka oli nähnyt hänen luontaisen nerokkuutensa ja kehoittanut häntä käyttämään sitä itsenäiseen tutkisteluun, keksintään ja selittelyyn. Imartelu siten antoi epäuskolle opetuslapsia, joita mikään jumalankieltäjän voimakas kaunopuheisuus tai viekas viisastelu ei olisi kyennyt voittamaan puolelleen.
Viisaustieteilijän luonnonlaadun arkuus, kuten huomautimme, vaati noudattamaan suurta varovaisuutta näissä vapaaksi ajatteluksi ja järkeilyksi sanottujen elämänkäsitysten levittämisyrityksissä. Hän tiesi piispalliskirkon kannattajien ja presbyteriläisten epäilevän hänen käsityksiään ja pitävän silmällä, mitä hän hommasi; nämä kaksi päälahkoa olivat kyllä vihoissa keskenään, mutta vielä vihamielisempiä ne olivat sellaista katsantokantaa vastaan, joka ei ainoastaan hylkinyt kaikkia kirkkojärjestyksiä, vaan kaikkinaista kristillisyyttäkin. Helpommaksi hän huomasi verhoutua independenttien parissa, nämä kun vaativat yleistä omantunnonvapautta eli rajatonta suvaitsevaisuutta; sitäpaitsi hajaantuivat independenttien uskonnolliset käsitykset jos jonkinlaisiksi toisinnoiksi eri yksityiskohdissaan, jolloin moniaat johtivat niistä sellaisia huimia hairaannuksia, että joutuivat kerrassaan ulkopuolelle kaiken kristillisyyden rajojen ja lähenivät hyvin vaarallisesti itse epäuskoa, niinkuin kaikenlaatuisten äärimäisyyksien sanotaan kohtaavan toisensa. Bletson seurusteli jokseenkin paljon näiden lahkolaisten kanssa, ja niin suuresti luotti hän omaan johdonmukaisuuteensa ja kielevyyteensä, että hänen arvellaan toivoneen saavansa vielä suostutetuksi puolelleen intomielisen Vanen ja yhtä kiihkeän Harrisoninkin, kunhan nämä vain ensin oivaltaisivat erheiksi Viidennen valtakunnan haaveet, tyytyäkseen viisaitten hallintaan Englannissa luonnollisen elämänsä ajaksi, sen sijaan että uskoisivat pyhäin piakkoin alottavan tuhatvuotisen hallituskautensa.
Sellaiseen omituiseen ryhmään saapui nyt Everard, — pieneen piiriin, joka mielipiteittensä eroavaisuudella osoitti, kuinka monille harharannoille ihmisluonto saattaa ajautua haaksirikkoiseksi, kun hän kerran on hellittänyt ankkurista, jonka on uskonto antanut hänen tuekseen. Bletsonin suuriluuloisuus ja maailmallinen tieteily sekä tuimaluontoisen ja puutteellisesti kasvatetun Harrisonin äkkipikaiset ja vähätietoiset päätelmät olivat johtaneet kahteen vastakkaiseen äärimäisyyteen, kiihkouskoon ja epäuskoon, kun taasen Desborough luontaisen tylsänä ei ollenkaan ajatellut uskon asioita. Kumppaniensa toimeliaasti purjehtiessa eri tolilla, mutta yhtä suuresti harhaan, saattoi viimeksimainitun sanoa tuhoutuvan niinkuin laiva, joka saa satamansuulla vuodon ja uppoaa. On ihmeellistä katsella, mikä kummallisen vaihteleva sarja erehdyksiä ja hairahduksia — kuninkaan ja hänen ministeriensä taholta, parlamentin ja sen johtajien taholta, Skotlannin ja Englannin yhdistettyjen kuningaskuntain taholta toisiansa kohtaan — oli yhtynyt nostattamaan Britannian kohtalon ratkaisi jäin joukkoon noin vaarallisten mielipiteitten kannattajia ja noin kiihkeästi ajettujen pyyteitten harrastajia.