Porrassiltamalle tultuaan Everard seisahtui kotvaseksi harkitsemaan, miten oli paras menetellä. Hän kuuli alikerrasta nopeata ja kovaäänistä puhelua, ikäänkuin olisivat miehet siellä halunneet vaimentaa pelkoansa melulla, ja käsittäen, että noin hälisevällä etsinnällä ei ollut mitään keksittävissä, hän päätti rientää eri suunnalle ja tutkia toista huonekertaa, jonne hän oli nyt ehtinyt.
Hän oli tutustunut rakennuksen jokaiseen sekä asutun että asumattoman osan soppeen ja samosi kynttilän avulla muutamia mutkikkaita käytäviä myöten, joita hän ei kai olisi pimeässä muistanut kyllin tarkoin. Täten avautui pian hänen eteensä eräänlainen ceil-de-boeuf, kahdeksannurkkainen eteiskomero eli pikku suojama, joka johti useihin huoneisiin. Noiden ovien joukosta Everard valitsi sen, joka avautui hyvin pitkälle, kaidalle ja rappeutuneelle Henrikki VIII:n aikana rakennetulle lehterille; pitkin rakennuksen koko lounaissivua kulkien oli se muutamin kohdin yhteydessä muun talon kanssa. Lehteri tuntui hänestä olevan omiaan asemapaikaksi niille, jotka nykyään tahtoivat esiintyä kummituksina, olletikin kun sen pituus ja muoto herätti hänen mielessään sen aatoksen, että juuri siellä saattoi moninkin tavoin jäljitellä ukkosen jyrähdystä.
Päättäneenä saada salat julki, jos mahdollista, hän asetti kynttilänsä eteisen pöydälle ja ryhtyi avaamaan lehterin ovea. Tässä yrityksessään hän kohtasi voimakasta vastusta joko eteenvedetystä salvasta tai pikemminkin jonkun toimesta, joka sisäpuolelta ponnisti työntäjää vastaan. Hän johtui jälkimäiseen käsitykseen siitä, että vastarinta heikkeni ja uudistui kuten ihmisvoimien pinnistyksenä, esiintymättä elottoman esteen muuttumattomana painona. Vaikka, Everard oli rivakka ja väkevä nuori mies, ehdytti hän kaikki voimansa oven turhaan reutomiseen, ja pysähdettyään hengähtämään hän aikoi uudistaa rynnistyksensä polven ja hartiaväen avulla sekä huutaa miehiä paikalle. Mutta jälleen koettaessaan ovea keveämmin, saadakseen selville, jos mahdollista, mihin kohtaan vastuksen voima keskittyi, huomasi hän ihmeekseen sen myötäävän hyvinkin vähäiselle työntäisylle, joku este sälähti siruiksi permantoon, ja ovi lennähti selko selälleen. Oven äkillinen avautuminen päästi tuulenhengen puhaltamaan sammuksiin kynttilän, ja Everard jäi pimeään, paitsi missä ristikkoikkunain pitkän kylkirivin himmentämä kuutamo sai vaillinaisesti tunkeutuneeksi lehterille, joka venyi aaveellisen pitkänä hänen edessään.
Synkkää ja epämääräistä hämyä lisäsivät ulkopuolelta runsaat köynnöskasvit, jotka vanhan maahovin ollessa hoidottomana olivat rauhassa rehottaneina paikotellen suuresti pienentäneet ja toisin paikoin melkein tyyten tukkineet ristikkojen lomia, niiden kuvastuessa pitkittäisinä ja poikittaisina pienoina ikkunanpieliksi käytettyjen jyhkeiden kivipilarien välissä. Toisella puolella ei ollut ikkunoita laisinkaan, ja pitkin sitä seinää oli ollut aikoinaan ripustettuina maalauksia, enimmäkseen muotokuvia, lehterin kaunistukseksi. Useimmat kuvat oli siirretty pois, mutta muutamien tyhjiä puitteita ja toisten repaleisia jäännöksiä oli vielä näkyvissä pitkin koko autiota lehteriä, joka näytti niin kolkolta ja niin soveliaalta ilki juoniin, jos oletti vihollisia olevan lähellä, että Everardin täytyi pysähtyä käytävän päähän ja uskoa itsensä Jumalan varjelukseen, ennen kuin hän miekkansa paljastaen eteni lehterille, astuen mahdollisimman kepeästi ja pysytellen varjossa, mikäli kävi päinsä.
Markham Everard ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta oman aikansa herkät käsitykset oli hänelläkin, ja vaikka hän ei hevillä luottanut juttuihin yliluonnollisista ilmestyksistä, täytyi hänen kuitenkin ajatella olevansa juuri sellaisessa asemassa, missä noita ilmiöitä saattoi odottaa esiintyviksi, jos niitä ollenkaan sallittiin. Hänen oma hiiviskelevä ja epävarma käyntinsä, paljastettu aseensa ja ojennetut käsivartensa olivat täydellistä epätietoisuuden ja epäluulon asentoa ja toimintaa, tehostaen hänen mielessään niitä synkkiä tunteita, joiden tavallisina oireina ne ovat ja joihin ne aina liittyvät. Sellaisin tukalin vaikutelmin ja tajuten lähistöllä jotain vihamielistä väijyväksi oli eversti Everard jo edennyt jokseenkin puolitiehen lehteriä, kun kuuli jonkun huokaavan ihan likellään ja matalan, vienon äänen lausuvan nimeänsä.
"Tässä olen", hän vastasi, ja hänen sydämensä pamppaili rajusti ja nopeasti. "Kuka kutsuu Markham Everardia?"
Toinen huokaus oli ainoana vastauksena.
"Puhu", sanoi eversti, "ken tai mikä oletkaan, ja ilmoita minulle, missä aikeissa vaanit näissä huoneissa?"
"Paremmissa aikeissa kuin sinä", vastasi vieno ääni.
"Kuin minäkö!" huudahti Everard peräti kummastuneena. "Kuka oletkaan, rohjetaksesi tuomita tarkoituksiani?"