"Liisa", sanoi Ravenswood, jonka mieleen juolahti, että tämä kiivaus johtui jostakin muusta salaisemmasta syystä kuin siitä, mitä sokea vaimo olisi saattanut arvata tämän satunnaisen käynnin johdosta, "äitini kehui aina sinun viisauttasi, älyäsi ja uskollisuuttasi. Sinä et ole mikään hupsu, niinkuin Kaleb Balderston, joka säikähtää jokaista varjoa ja pelästyy kaikkia vanhoja, taikauskoisia sananparsia. Virka siis minulle selvään, missä vaara piilee, jos tiedät sen uhkaavan minua. Jos tunnen sydämeni, niin on se vapaa kaikista sellaisista tunteista neiti Ashtonia kohtaan, joita sinä luulottelet. Minun on keskusteltava välttämättömistä asioista herra Ashtonin kanssa — kun ne ovat selvillä, lähden täältä. Ja yhtä vähän halua kuin sinulla on nähdä minua jälleen täällä, yhtä vähän, sen voit hyvin käsittää, on minulla itsellänikin tulla takaisin tähän paikkaan, joka on niin täynnä surullisia muistoja minulle."
Liisa käänsi sokeat silmänsä maahan ja näytti vähäksi ajaksi vaipuneen syviin mietteihin. "Minä tahdon sanoa teille totuuden", sanoi hän viimein kohottaen päätänsä, "minä tahdon virkkaa teille syyn pelkooni, olkoon suoralla puheellani hyvät tai pahat seuraukset. — Lucy Ashton rakastaa teitä, Ravenswoodin herra!"
"Mahdotonta", väitti Ravenswood.
"Tuhannesta seikasta olen sen todeksi nähnyt", vastasi sokea vaimo. "Hänen ajatuksissaan ei ole liikkunut mitään muuta kuin teidän muistonne siitä saakka kuin te pelastitte hänet kuolemasta; sen minun tottunut älyni on huomannut hänen omista puheistaan. Kuultuanne sen — jos todella olette kunnian mies ja isänne poika — te tämän syyn vuoksi pakenette hänen näkyviltään. Hänen rakkautensa on sammuva niinkuin lamppu, jonka liekki ei saa palamisen ainetta. Mutta jos viivytte täällä, niin on hänen turmionsa tai teidän, tai kumpaisenkin, välttämätön seuraus tästä onnettomasti syttyneestä rakkaudesta. Minä ilmoitin vastahakoisesti teille tämän salaisuuden; mutta ettehän tekään olisi kauan ollut sitä itse huomaamatta, ja parempi on, että te sen minulta kuulette. Lähtekää nyt, Ravensvoodin nuoriherra — te olette kuullut salaisuuteni. Jos te vielä tunnin ajan viivytte herra Ashtonin katoksen alla aikomatta kosia hänen tytärtänsä puolisoksenne, niin olette petturi — ja jos aiotte yhdistää itsenne sukulaisuuden siteillä tähän mieheen, niin olette mieletön, turmioon tuomittu hullu."
Näin puhuttuaan vanha vaimo nousi, otti sauvansa, astua horjahteli mökillensä, meni sisään ja lukitsi oven jättäen Ravenswoodin omien ajatustensa valtaan.
[YHDEKSÄSTOISTA LUKU.]
Kodissaan syrjäisessä suloisempi
hän on kuin Kreikan puroin najadit,
tai neito Vellamon, jok' yksin istuu
rannalla meren.
Wordsworth.
Ravenswoodin mietteet olivat sangen sekavat. Hän näki nyt äkkiä joutuneensa siihen pulaan, jota hän jo jonkun aikaa oli pelännyt. Seurusteleminen Lucyn kanssa oli tosin tuntunut hänestä viehättävältä, melkeinpä lumoavalta; mutta sittenkään ei hän ollut koskaan saanut kokonaan voitetuksi sisällistä vastahakoisuuttaan naida isänsä vihamiehen tytär. Eikä Ravenswood vielä silloinkaan voinut taivuttaa mieltään pitämään näiden molempien sukujen välistä liittoa mahdollisena, kun hän oli jo antanut anteeksi sen pahan, minkä herra Ashton oli tehnyt hänen isällensä, ja kun hän alkoi tuntea kiitollisuutta valtiosinetinvartiaa kohtaan siitä ystävällisyydestä, jota tämä oli ollut hänelle osoittavinaan. Mutta nuoriherra tunsi sydämessään Liisan sanojen olevan täyttä totta ja että hänen nyt piti kunniansa vuoksi joko heti lähteä Ravenswoodin kartanosta tai kosia Lucy Ashtonia vaimokseen. Ja olipa mahdollista, että Lucyn rikas, mahtava isä kuultuansa tämän kosinnan hylkäisi ja epäisi sen — rukkasten saanti Ravenswoodin kosiessa Ashtonin tytärtä olisi ollut liian suuri häväistys. "Minä suon Lucylle kaikkea hyvää", lausui Ravenswood itsekseen, "ja hänen tähtensä olen valmis antamaan anteeksi kaiken sen pahan, minkä hänen isänsä on tehnyt suvulleni. Mutta en tahdo koskaan — koskaan enää nähdä häntä!"