Tämän päätöksen hän teki katkeralla sydämen tuskalla tultuansa tienhaaraan, josta toinen polku kulki Haltijan lähteelle, missä hän tiesi Lucyn odottavan häntä, toinen pitempää mutkatietä kartanolle. Ravenswood seisahtui hetkiseksi, ennenkuin hän poikkesi jälkimmäiselle polulle; hän mietiskeli millä tavalla hänen piti selittää tätä kummalliselta näyttävää käytöstään. Hän oli juuri mutissut itsekseen: "Äkillisiä sanomia Edinburghista — mikä tekosyy hyvänsä — kun vain en enää viivy täällä", — samassa nuori Henrik tuli juosten hänen luokseen ja sanoi aivan hengästyksissään: "Herra Ravenswood, herra Ravenswood, teidän pitää saattaa Lucy takaisin kartanolle, minä en jouda. Norman odottaa minua, ja minä saan seurata häntä ympäri koko metsän enkä tahtoisi jäädä pois, vaikka saisin kultakolikon. Ja Lucya peloittaa palata yksin kotiin, vaikka kaikki metsähärät nyt jo ovat kuoliaaksi ammutut, ja sentähden teidän pitää nyt heti mennä Lucyn luokse."
Kun vaa'an lautaset ovat aivan tasapainossa, niin höyhenkin saa toisen niistä painumaan. "Ei käy laatuun", tuumi itsekseen Ravenswood, "että jättäisin tämän nuoren neidon yksikseen metsään. Ja mitä haittaa siitä onkaan, jos näen hänen vielä yhden kerran sen jälkeen kun niin monta kertaa olemme yhdessä seurustelleet. — Paitsi sitä vaatiikin kohteliaisuus, että ilmoitan hänelle aikomukseni lähteä täältä."
Näin rauhoitettuaan mieltänsä sillä, että tämä neuvo muka oli viisas, jopa aivan välttämätön, hän poikkesi sille polulle, joka vei hänet turmiota tuottavalle lähteelle. Henrik, samassa kun hän oli nähnyt Ravenswoodin kääntyvän sinne päin, katosi kuin salama toiseen suuntaan, seurataksensa metsänvartiaa tuolle retkelle, joka heille molemmille oli niin hupaisa. Mutta Ravenswood, tarkemmin tutkimatta käytöksensä sopivaisuutta, astui kiireisin askelin lähteelle, jonka ääressä hän tapasi Lucyn yksinään raunioilla istumassa.
Hän istui eräällä kivellä, joka kuului lähteen entiseen, hajonneeseen kattorakennukseen, ja näytti katselevan, kuinka vesi iloisena, kimaltelevana kuplien kumpuili esiin sen kaarevan, pimeän holvin alta, jonka rakkaus — tai kenties katumus — oli sen suojaksi rakentanut. Lucy Ashtonin näin istuessa ruutuiseen viittaansa kääriytyneenä, pitkät kiharat osaksi nauhoistaan irtaantuneina ja hopeanvalkoiselle kaulalle valuneina, olisi taikauskoinen voinut luulla häntä murhatuksi lähteen haltija-neidoksi. Mutta Ravenswood ei nähnyt hänessä mitään muuta kuin erinomaisen kauniin neidon; ja tämä neito hänen silmissään näytti vieläkin kauniimmalta kuin ennen — kuinka muuten olisi voinutkaan olla — nyt kun hän tiesi, että hän oli kiinnittänyt häneen rakkautensa. Lucya katsellessaan Ravenswood tunsi päätöksensä sulavan kuin vahan päivänpaisteessa, ja hän kiirehti sentähden esille piilopaikastaan läheisestä viidakosta. Lucy tervehti, mutta ei noussut siltä kiveltä, jolla hän istui.
"Hulivili-veikkoni", virkkoi neiti Ashton, "on jättänyt minut, mutta minä luulen hänen palaavan muutamien minuuttien kuluttua. Sillä vaikka hyväksi onneksi mikä asia hyvänsä huvittaa häntä aina hetken, ei mikään sentään voi huvittaa häntä kauemmin kuin lyhyen hetken."
Ravenswood ei hennonut ilmoittaa Lucylle, että veli oli lähtenyt kaukaiselle retkelle, jolta hän ei niinkään pian palaisi takaisin. Hän istuutui nurmelle vähän matkan päähän neiti Ashtonista, ja molemmat olivat tuokion ääneti.
"Minulle tämä paikka on hyvin mieluinen," sanoi Lucy vihdoin, ikäänkuin vaitiolo olisi tuntunut hänestä tukalalta. "Tämän kirkkaan lähteen solina ja puiden suhina ja raunioitten välissä tiheästi kasvavat ruohot sekä metsäkukkaset, ne kaikki ovat kuin runoelma. Muistanpa sitä paitsi kuulleenikin, että tästä paikasta on olemassa vanha tarina, josta minä niin paljon pidän."
"Tämän paikan", vastasi Ravenswood, "sanotaan tuottavan turmiota minun suvulleni. Ja on minulla itsellänikin hiukan syytä niin sanoa, sillä tässä paikassa ensi kerran näin neiti Ashtonin — ja tässä paikassa minun myös täytyy sanoa hänelle jäähyväiset ikipäiviksi."
Veret, jotka tämän puheen alkupuoli oli ajanut Lucyn poskipäihin, katosivat taas heti, niin pian kuin hän kuuli sen loppupuolen.
"Jäähyväiset meille, herra Ravenswood!" huudahti hän. "Mitä on tapahtunut, koska teidän on pakko kiirehtiä pois? Kyllä tiedän, että Liisa vihaa isääni — ei pidä isästäni, aioin sanoa — enkä oikein käsittänytkään hänen mieltään tänä päivänä, hän oli niin salaperäinen. Mutta minä tiedän varmaan, että isäni on täydestä sydämestään teille kiitollinen siitä suuriarvoisesta avusta, jonka teiltä saimme. Sallikaa minun toivoa, että me kerran voitettuamme teidän ystävyytenne emme turhista syistä sitä jälleen menetä."