"Tekö menettäisitte minun ystävyyteni, neiti Ashton?" virkkoi Ravenswood. "Ei — mihin ikänä kohtaloni vie minut — mikä onni ikänä minulle lieneekin suotu — teidän ystävänänne, teidän hartaana ystävänänne olen minä suorittava työni ja kärsivä vaivani. Mutta minun kohtaloni käskee, ja minun täytyy lähteä, ettei minun turmioni lisäksi tulisi vielä muidenkin ihmisten turmio."
"Voi, älkää lähtekö meiltä, herra Ravenswood!" pyysi Lucy; ja viattomuudessaan, lempeydessään hän laski kätensä Ravenswoodin viitan liepeelle ikäänkuin pidättääkseen nuortaherraa. "Te ette saa lähteä meiltä. Minun isälläni on valtaa ja muutamilla hänen ystävillään on sitä vieläkin enemmän. — Älkää lähtekö ennenkuin olette nähnyt, mitä hänen kiitollisuutensa saa aikaan teidän hyväksenne. Uskokaa minua, hän on jo kirjoittanut neuvoskunnalle teidän puolestanne."
"Saattaa niin olla", vastasi Ravenswood ylpeästi. "Mutta omalla voimallani enkä teidän isänne avulla minä tahdon saavuttaa onnen sillä elämäntiellä, jolle nyt lähden. Kaikki, mitä minulla on mukanani viemistä, on jo valmiina — miekka ja viitta, uljas sydän ja vahva käsi."
Lucy peitti kasvonsa käsillään, mutta kyyneleet tulvivat sittenkin sormien lomitse esille. "Antakaa minulle anteeksi", sanoi Ravenswood tarttuen Lucyn oikeaan käteen, jonka tämä vähäisen vastusteltuansa antoi hänelle, vasemmalla yhä edelleen peittäen kasvojansa, "minä olen kovin jyrkkä, kovin tyly, kovin jäykkä luonteeltani, enkä osaa oikein kohdella niin hentoa ja niin herkkätuntoista olentoa kuin te olette. Unohtakaa, että tämä synkkä haamu on kulkenut teidän elämäntienne poikki — sallikaa minun lähteä, ja olkaa varma siitä, ettei mikään kipeämmästi koskeva suru voi sattua minulle tämän hetken jälkeen, joka erottaa minut teistä."
Lucy itki yhä itkemistään; mutta hänen itkunsa ei enää ollut yhtä katkera. Sillä joka kerta, kun Ravenswood yritti ilmoittaa aikovansa lähteä, hänen sanansa yhä uudestaan ilmaisivat, miten kernaasti hän tahtoi olla lähtemättä. Viimeinpä, sen sijaan että olisi sanonut lopullisesti jäähyväiset, hän lupasi Lucylle ikuisen rakkautensa ja sai saman lupauksen vastaukseksi. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, aivan hetkellisen hurman yllytyksestä, että heidän huulensa samoin kuin heidän kätensäkin olivat jo lupauksen vakavuuden vahvistaneet, ennenkuin Ravenswood oli oikein ennättänyt ajatella, mitä seurauksia tästä hänen teostaan oli johtuva.
"Ja nyt", sanoi Ravenswood hetken aikaa tuumittuansa, "minun pitää mennä herra William Ashtonin puheille — hänen pitää saada tieto kihlauksestamme. Ei saa edes näyttää siltä kuin Ravenswood oleskelisi hänen kattonsa alla salaa houkutellen hänen tyttärensä rakkautta."
"Et suinkaan aio puhua isälleni tästä asiasta?" virkkoi Lucy epäröiden; ja sitten hän lisäsi hartaasti: "oi, älä, älä tee sitä! Kohtalosi elämässä pitäisi ensin olla varmaan määrätty, sinun paikkasi ja tulevaisuutesi vakavalla kannalla, ennenkuin käyt isäni puheilla. Hän kyllä rakastaa sinua, sen tiedän varmaan — hän kyllä on suostuva, sen toivon — mutta äitini — —"
"Sinun äitisikö, Lucy armaani?" kysyi Ravenswood. "Hän on Douglasin sukua, ja tämä suku on kolme kertaa tullut liitetyksi naimisten kautta minun sukuuni silloinkin, kun Douglasien loisto ja valta oli korkeimmillaan. Mitä sinun äidilläsi voisi olla minua vastaan?"
"En sanonut, että hänellä olisi jotain vastaan", vastasi Lucy. "Mutta hän on hyvin arkatuntoinen oikeuksiensa suhteen ja saattaisi vaatia, niinkuin äidillä onkin oikeus, että häneltä ensiksi pyydettäisiin suostumusta."
"Tehkäämme niin", sanoi Ravenswood. "Lontooseen tosin on pitkä matka, mutta kerkeää sentään kirje mennä sinne ja vastaus tulla takaisin kahdessa viikossa. Voinhan olla vaatimatta, että herra Ashton heti antaisi ratkaisevan vastauksen pyyntööni."