Craigengelt nousi, hiipi varpaillaan ovelle, tirkisti ulos, sulki sen varovasti, palasi paikalleen, työnsi kuluneen, kultasilaisen hattunsa toiselle korvalleen, otti lasin oikeaan käteensä, kosketteli vasemmalla tikarinsa pontta ja lausui: "Merentakaisen kuninkaan terveydeksi!"
"Kuulepas, kapteeni Craigengelt", sanoi Bucklaw. "Minä en huoli ilmaista ajatuksiani tästä asiasta, sillä minulle on kunnioitettavan Girnington-tätini muisto siksi rakas, etten tahtoisi saattaa tätä häneltä perittyä taloa tiluksineen vaaraan kapinoimalla vallitsevaa hallitusta vastaan. Tuo Jaakko-kuninkaasi Edinburghiin, kapteeni, kolmenkymmenentuhannen sotamiehen kera, sitten tahdon sanoa, mitä arvelen hänen oikeudestaan kruunuun. Mutta mitä siihen tulee, että pistäisin kaulani nuoran solmuun ja saattaisin hyvät laajat tilukseni niiden rangaistusten alaisiksi, jotka 'sitä asiaa varten ovat päätetyt ja säädetyt', niin enpä olekaan niin hullu, sen saat nähdä. Jos siis mielesi tekee heiluttaa puukkoasi ja pikariasi kapinallisia maljoja juoden, niin saat mennä muualle hakemaan itsellesi juomaa ja juomaveljiä."
"Olkoon vaikka niinkin", suostui kapteeni Craigengelt. "Esitä sitten malja sinä itse, ja minä lupaan, oli se millainen hyvänsä, juoda lasin pohjaan, vaikka se olisi peninkulman syväinen."
"Ja minä aionkin esittää maljan, joka sen vaivan maksaa, poikaseni", sanoi Bucklaw. "Mitäpä jos joisimme neiti Lucy Ashtonin terveydeksi?"
"Olkoon menneeksi", vastasi kapteeni tyhjentäen pikarinsa. "Onhan se sievin tyttönen koko Lothianissa. Sääli vain, että vanha kettu, hänen isänsä, on viskaamaisillaan hänet tuon pöyhkeilevän tyhjätaskun, Ravenswoodin nuorenherran syliin."
"Eipä se vielä niin taattu asia lienekään", vastasi Bucklaw äänellä, joka, vaikka hän sitä koki kylmäkiskoiseksi teeskennellä, kuitenkin herätti kumppanin kärkkään uteliaisuuden. Eikä siitä herännyt vain uteliaisuus, vaan samassa myös se toivo, että hän voisi päästä salaisuuden perille ja siten tulla isännälleen välttämättömän tarpeelliseksi. Sillä pelkkään armoillaoloon ei Craigengelt suinkaan tahtonut tyytyä, heti kun vain tilaisuus tarjoutui viisaudella tai viekkaudella sitoa Bucklaw'n suosio lujemmalle.
"Minä luulin", virkkoi hän hetken vaiti oltuaan, "asian jo olevan aivan ratkaistun — he seurustelevat aina yhdessä, eikä mistään muusta puhuta Lammerlaw'n ja Traprain'in välillä."
"Puhukoot vain mitä tahtovat", kuului vastaus, "mutta minäpä tiedän asian paremmin. Ja minä esitän vielä kerran neiti Lucy Ashtonin maljan, poikaseni."
"Ja minä joisin sen vaikka polvillani", sanoi Craigengelt, "jos tietäisin, että tuo tyttönen olisi niin sukkela ja peijaisi tuota pirun vietävää espanjalaisen poikaa."
"Ja minä pyytäisin, ettet toista kertaa yhdistäisi 'peijata' sanaa neiti Ashtonin nimeen", virkkoi Bucklaw ankarasti.