"No ei muuta kuin että piru minut vieköön, jos olen nähnyt yhdenkään ranskalaisen, italialaisen tai saksalaisen osaavan käyttää jalkaansa, kättänsä ja silmäänsä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Bucklaw."
"Tuo on luullakseni valetta, Craigie-veikko", vastasi Bucklaw. "Mutta osaanhan minä sentään pitää puoltani harjoitusmiekalla, sotamiekalla, tikarilla tai sapelillakin — ja onpa siinä sen verran kuin aatelismiehen tuleekin osata näitä asioita."
"Ja kaksikin sen vertaa kuin mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän miestä sadasta osaa", kehui Craigengelt. "He oppivat hiukan tokaisemaan pistomiekalla ja sitten ovat tuntevinansa jalon miekkailutaidon perinpohjin! Kerran kun kävin Rouenissa v. 1695, menin erään ritari de Chaponin kanssa ooppera-teatteriin, ja siellä me tapasimme kolme englantilaista keikaria — —"
"Tuleeko siitä pitkä juttu?" kysäisi Bucklaw keskeyttäen hänet aivan kursailematta.
"Miten tahdot", vastasi syöttiläs, "sillä emme me siinä asiassa juuri vitkailleet."
"Sitten minä tahdon sen lyhyenä", päätti Bucklaw. "Onko se lysti vai surullinen?"
"Saakelin surullinen, sen vakuutan, niin se ainakin heistä tuntui. Sillä ritari ja minä —"
"Sitten en sitä huoli yhtään kuulla", keskeytti Bucklaw. "Täytäpäs pikari täti-eukkoni klaret-viinillä, olkoon hänen sielunsa autuas! Ja, niinkuin Vuoriston sananlasku käskee: 'Älä ryyppyä puheella katkaise'."
"Niinhän oli vanhalla herra Evan Dhullakin tapana sanoa, silloin kun minä rautaisten poikien kanssa kävin sotaa v. 1698. Craigengelt, niin hän usein sanoi minulle, te olette kelpo poika ja samalla paras, joka on pivossaan pitänyt terästä, mutta teissä on yksi vika."
"Jos hän olisi tuntenut sinut niin kauan kuin minä", keskeytti Bucklaw, "niin olisipa hän löytänyt pari tusinaa vikoja lisäksi. Mutta hiiteen kaikki pitkät jutut; esitäpä joku malja, mies."