"Mutta te näytätte rakastavan tätä seutua niinkuin se olisi teidän syntymäpaikkanne."
"Täällä", vastasi sokea vaimo, "olen juonut sekä ilon että surun maljasta, miten milloinkin Jumala on sallinut. Täällä olin kolmattakymmentä vuotta rehellisen ja lempeän miehen aviovaimona — täällä synnytin kuusi lasta, joista saattoi toivoa hyvää — täällä Jumalan käden kautta jälleen kadotin kaikki ne siunaukset — täällä he kuolivat, ja tuolla, tuon puoleksi hajonneen kappelin vieressä, he lepäävät kaikki haudassa — minulla ei ollut muuta kotimaata kuin heidän niin kauan kuin he elivät — minulla ei ole muuta kotimaata kuin heidän nytkään, kun he ovat pois menneet."
"Mutta teidän mökkinne", virkkoi valtiosinetinvartia, "on kovin rappiolla!"
"Isä kulta", rukoili Lucy hartaasti, vaikka arasti hänen sanaansa tarttuen, "korjauttakaa se, antakaa käsky — se on: jos niin hyväksi näette."
"Kyllä se vielä kestänee minun ikäni, hyvä neiti Lucy", sanoi sokea vaimo, "en tahtoisi, että herralle tulisi siitä vähintäkään vaivaa."
"Mutta", sanoi Lucy, "teillä oli ennen aikaan parempi asunto ja te olitte rikas ja nyt vanhoilla päivillänne saatte asua tämmöisessä hökkelissä!"
"On se kuitenkin niin hyvä kuin ansaitsenkin, neiti Lucy. Koska sydämeni ei ole särkynyt siitä, mitä se on saanut kärsiä ja nähnyt muiden kärsivän, niin se mahtaa olla vahva sydän, eikä tämä vanha ruumiinikaan saa olla sen heikompi."
"Te olette varmaan nähnyt monia vaiheita", virkkoi valtiosinetinvartia; "mutta kokemuksesta varmaan myös olette oppinut niitä ennakolta odottamaan."
"Olen oppinut niitä nurisematta kärsimään", kuului vastaus.
"Mutta tiesittehän te, että niitä välttämättömästi piti tapahtua aikojen kuluessa?" arveli valtiomies.