Ainoa herra Ashtonin jäljellä oleva toivo oli nyt se, että mahdollisesti jommatkummat vaunut voisivat kaatua kuperkeikkaa, jotta hänen vaimonsa tai vieraansa siinä saattaisi taittaa niskansa. Eikä meille ole jäänyt selvää tietoa siitä, kumpaiselleko hän mieluummin olisi suonut tämän kohtalon; mutta syytä on luulla, ettei hänen surunsa kummassakaan tapauksessa olisi ollut aivan lohduton. Mutta tämäkin toivo haihtui. Sillä Ashtonin rouva, joka ei suinkaan pelännyt kaatamista, huomasi kuitenkin, että tämä hänen kilvoittelunsa korkeasäätyisen vieraan kanssa saattaisi näyttää naurettavalta, koska matkan määränä oli hänen oman kartanonsa portti. Lähemmäksi kujan suuta jouduttuansa hän siis käski ajomiehensä hillitä hevosia ja päästää vieraan vaunut edelle, jota käskyä mies suurella mielihyvällä tottelikin, koska se juuri parhaaseen aikaan pelasti hänen kunniansa; sillä markiisin hevoset olivat paremmat tai ainakin vähemmän väsyneet. Ajomies vähensi siis vauhtiansa ja salli vihreiden vaunujen saattomiehineen ensiksi saapua kujalle, johon ne töytäsivätkin tuuliaispäänä. Ja markiisin kultakoristeinen ohjaaja niinikään heti kun hän huomasi etusijan myönnetyn hänelle, viihdytti vauhtinsa hiljaisemmaksi ajoksi. Tällä tavalla hän läheni nyt korkeiden jalavapuiden varjostamaa kujaa myöten koko saattojoukkonsa ympäröimänä; ja Ashtonin rouvan vaunut seurasivat vähän jäljempänä, vielä hitaammin.
Kartanonsa edustalla, sen portin suulla, josta vierasten piti ajaa pihalle, seisoi nyt herra William Ashton, pää aivan pyörryksissä. Hänen vieressään seisoi hänen tyttärensä ja nuorempi poikansa ja taempana suuri joukko korkeampia ja alempia palvelijoita, mitkä livreoissa, mitkä tavallisissa vaatteissa. Skotlannin aatelisherroilla siihen aikaan oli aivan ylenpalttinen joukko palvelijoita; sillä niitä oli huokealla palkalla saatavissa, koska maassa oli verrattomasti enemmän miehiä kuin työpaikkoja.
Maailmaa kokeneella miehellä on aina niin suuri kyky hillitä itseään, ettei hän kaikkein pahimmassakaan pulassa voi kovin kauan olla hämmästyksissään. Herra Ashton siis, kun markiisi astui alas vaunuistaan, otti hänet tavallisella kohteliaisuudellaan vastaan, ja saattaessaan vieraansa suureen saliin, lausui toivonsa, että matka oli onnistunut hyvin. Markiisi oli pitkävartaloinen, pulska mies, jonka kasvot ilmaisivat ajatusta ja älyä, ja jonka silmissä jo kadonneen nuoruuden hilpeyden sijalla paloi nyt kunnianhimon tuli. Myös ilmeni hänen muodossansa rohkeutta ja ylpeyttä, jota tavaksi tullut varovaisuus ja puolueen päällikössä luonnollinen halu miellyttää ihmisiä kuitenkin hiukan lievensivät. Hän vastasi kohteliaasti valtiosinetinvartian kohteliaisiin kysymyksiin, ja hänet esitettiin neiti Ashtonille, jolloin herra Ashton ei kuitenkaan voinut olla ilmaisematta, mitä hänen mielessään pyöri. Hän näet esitti tyttärensä sanoilla: "Vaimoni, rouva Ashton."
Lucy punastui, markiisi näytti kummastuvan talonemännän erinomaisesta nuoruudesta, ja vaivoin valtiosinetinvartia sai ajatuksensa sen verran kootuksi, että hän saattoi selittää: "Tyttäreni, aioin sanoa, herra markiisi. Mutta asia oli se, että näin vaimoni vaunujen ajavan kujan suuhun juuri teidän jäljessänne, ja —"
"Ei tarvita selityksiä, korkeasti-kunnioitettava herra", vastasi vieras, "sallikaa minun pyytää, että menisitte puolisoanne vastaanottamaan; minä jään tänne neiti Ashtonin tuttavuutta tekemään. Mieleni on paha, että ajomieheni ajoi talonemännän sivuitse hänen oman kujansa suussa; mutta minä luulin, sen te, herra Ashton, ymmärrätte, että rouvanne yhä vielä oli Englannissa. Sallikaa minun pyytää, että jättäisitte kaikki kursailemiset sikseen ja rientäisitte lausumaan hänelle tervetuliaiset."
Tätä juuri valtiosinetinvartia olikin halunnut, ja hän siis viipymättä käyttikin hyväkseen markiisin antamaa kohteliasta lupaa. Hän tahtoi ennakolta käydä puolisonsa puheilla ja kahdenkesken ottaa vastaan hänen suuttumuksensa ensi puuskan; siten oli rouva Ashtonin mieli kenties johonkin määrin asettuva, niin että hän saattoi sopivalla kohteliaisuudella tervehtiä vieraitaan. Vaunujen seisahtuessa oli siis kohteliaan aviomiehen käsi ojennettuna rouvaa vastaanottamassa. Mutta Ashtonin rouva ei ollut miestään näkevinänsäkään; hän ei käyttänyt ojennettua kättä tuekseen, vaan pyysi apua kapteeni Craigengeltiltä, joka nyt seisoi vaunujen oven vieressä hopeasilainen hattunsa kainalossa ja joka koko matkallakin oli jo toimittanut cavaliere servente'n, kohteliaan seurakumppanin virkaa. Tämän kunniallisen herran käsivarteen nojautuen rouva Ashton astui pihan poikki, lausuen pari käskyä palvelijoille, mutta ei sanaakaan miehelleen. Turhaan koetti tämä vetää rouvan huomiota puoleensa; hän sai vain pikemmin takaa seurata kuin saattaa häntä saliin, jossa he tapasivat markiisin hartaassa keskustelussa Ravenswoodin kanssa; Lucy oli paennut pois heti kun sai siihen tilaisuuden. Kaikkien kasvot, paitsi markiisin, ilmaisivat nyt hämilläoloa. Sillä Craigengeltkin, vaikka hän oli hävytön luonteeltaan, sai töin tuskin peitetyksi pelkonsa nähdessään Ravenswoodin; ja kaikista muistakin tuntui tämä arvaamaton yhteensattuminen sangen tukalalta.
Hetken aikaa odotettuansa, että herra Ashton esittäisi hänet vaimolleen, markiisi päätti tehdä sen itse. "Herra valtiosinetinvartia", lausui hän kumartaen rouva Ashtonille, "esitti juuri vähän aikaa sitten minulle tyttärensä vaimonaan — hän saattaisi nyt yhtä hyvin sanoa teitä, rouva Ashton, tyttärekseen, niin vähän teidän ulkomuotonne on muuttunut siitä, millaisena muistan sen nähneeni muutamia vuosia sitten. — Sallitteko kenties vanhan tuttavan olla täällä vieraana?"
Hänen tervehdyksensä oli siksi kohtelias ettei siihen voinut tulla muuta kuin myöntävä vastaus. Markiisi jatkoi sitten: "Tämä, rouva Ashton, on sovintokäynti, senvuoksi rohkenen esittää teille ja teidän suosioonne sulkea serkkuni, Ravenswoodin nuorenherran."
Ashtonin rouva ei saattanut olla tervehtimättä; mutta hänen kumarruksensa ilmaisi ylpeyttä, miltei ylenkatsetta. Ravenswoodkaan puolestaan ei saattanut olla kumartamatta; mutta kumartaessaan hän vastasi toisen ylenkatseeseen samanlaisella ylenkatseella.
"Sallikaa", lausui nyt rouva, "että teille, herra markiisi, esitän erään minun ystäväni." Craigengelt, sillä rohkealla hävyttömyydellä, jolla hänenlaisensa miehet ovat osoittavinaan seurustelutottumusta, teki markiisille pienen kumarruksen heilahuttaen kultasilaista hattuaan.