Todentotta toisetkin vaunut, kuusi hevosta edessä, neljä ratsastavaa palvelijaa ympärillään, lähenivät paraikaa idästäpäin laskeutuen harjun rinnettä alas; ne kulkivat semmoista vauhtia, että oli sangen epäiltävää kumpiko näistä eri haaroilta tulevista ajopeleistä ensiksi ennättäisi kujan suulle. Toiset vaunut olivat siniset, toiset vihreät; ja meteli, joita muinoin siniset ja vihreät vaunut Rooman tai Konstantinopelin kilpatantereilla nostattivat, eivät mitenkään olleet suuremmat sitä, jonka tämä kaksinainen näky herätti valtiosinetinvartian mielessä. Kuka ei muistaisi noita hirvittäviä sanoja ranskalaisen, kuolemankielissä olevan hekumoitsijan suusta, kun eräs hänen ystävänsä, poistaaksensa hänestä sen mielettömän ajatuksen, että muka kummitus aina määrättynä aikana ilmestyi hänelle, saattoi huoneeseen miehen, joka oli samalla tavalla puettu kuin ilmestys, jonka kuoleva väitti nähneensä. "Herra Jumala!" huusi viimeisillään oleva syntinen, joka luultavasti näki sekä todellisen että myös valekummituksen, "nyt heitä on kaksi!"
Melkein yhtä tuskallinen oli myös valtiosinetinvartian hämmästys, kun odotettu vieras ilmestyi kahtena haamuna. Pahoja aavistuksia lensi hänen mieleensä. Ei mikään naapuri voinut näin ennakolta ilmoittamatta tulla tähän aikaan, kun kursailu oli pyhänä tapana. Varmaan se on vaimoni, kuiskasi sisäinen ääni hänessä, ja tätä ajatusta seurasi pelokas aavistus siitä, mikä saattoi olla syynä näin äkilliseen, ennakolta ilmoittamattomaan palaamiseen. Hän tunsi olevansa "teosta tavattu." Että vieraat, joiden seurassa hänet nyt pahaksi onneksi tavattaisiin, olisivat rouvalle sangen vastenmieliset, ei siitä ollut epäilystäkään. Hänen ainoa toiveensa kohdistui nyt rouvan herkkään sopivaisuudentuntoon, joka kenties oli estävä pahan mielen riehahtamasta julki. Mutta niin suuri oli sittenkin hänen huolensa ja pelkonsa, että markiisille aiotut vastaanottomenot joutuivat hänen päässään peräti sekaannuksiin.
Tämä pelko muuten ei ahdistanut yksistään herra Ashtonia. "Se on äitini — se on äitini!" virkkoi Lucy vaaleten kalmankarvaiseksi ja lyöden kätensä yhteen, kun hän katsahti Ravenswoodiin.
"Ja jos se olisikin rouva Ashton", vastasi Ravenswood kuiskaten, "niin mitä sitä tarvitsee näin säikähtyä? — Pitäisihän toki äidin kotiintulosta niin pitkän poissaolon jälkeen syntyä aivan toisia tunteita kuin pelästystä ja hämmästystä."
"Sinä et tunne äitiäni", sanoi neiti Ashton äänellä, joka oli pelosta melkein tukahduksissa. "Mitä hän sanoo, jos hän näkee sinut tässä?"
"Minä olen viipynyt täällä liian kauan", lausui Ravenswood jotenkin ylpeästi, "jos hänen pahastumisensa minun täälläolostani teitä niin peloittaa. — Rakas Lucyni", lisäsi hän sitten rauhoittavalla ja lohduttavalla äänellä, "sinä pelkäät kovin lapsekkaasti Ashtonin rouvaa. Onhan äitisi aatelisnainen — sivistynyt nainen — nainen, joka tuntee maailmaa ja tietää kuinka hänen tulee kohdella miestänsä ja miehensä vieraita."
Lucy vain pudisti päätään. Ja ikäänkuin hänen äitinsä jo virstan päästä, missä hän nyt vasta oli, olisi voinut nähdä ja tarkastella hänen käytöstään, hän poistui Ravenswoodin luota ja tarttuen Henrik veljensä käsivarteen hän talutti hänet penkereen toiseen kulmaan. Valtiosinetinvartiakin riensi kartanon pääportille pyytämättä Ravenswoodia tulemaan kanssaan. Tällä tavoin hän jäi yksin seisomaan penkereelle, ikäänkuin kaikki talon asukkaat olisivat pelänneet ja karttaneet häntä.
Tämä ei ollut mieleen miehelle, joka oli yhtä ylpeä kuin köyhä ja joka uhraamalla syvälle juurtuneen vihansa ja tulemalla herra Ashtonin vieraaksi luuli suoneensa armon eikä vastaanottaneensa. "Lucylle vielä antaisin anteeksi", virkkoi hän itsekseen, "hän on nuori, ujo ja peloissaan, kun hän äitinsä tietämättä on solminut näin tärkeän liiton. Mutta hänenkin pitäisi muistaa, kenen kanssa hän on sen solminut, eikä antaa minulle syytä luulla, että hän häpeää valintaansa. Ja mitä valtiosinetinvartiaan tulee, niin hänestäpä näkyy kaikki äly, rohkeus ja henki paenneen heti kun hän näki vilaukseltakin rouvansa vaunut. Minun pitää odottaa, mitä tästä tulee; ja jos havaitsen olevani liikaa, niin kylläpä täälläoloni pian loppuu."
Nämä epäluulot mielessään hän poistui penkereeltä, meni talliin ja käski, että hänen hevosensa pidettäisiin valmiina, jotta hän, jos hänen mielensä tekisi, voisi lähteä ratsastamaan.
Sillä välin ajomiehet molemmissa vaunuissa, jotka Ravenswoodin kartanossa olivat nostaneet niin suuren hämmästyksen, huomasivat toinen toisensa lähetessään kukin eri haaralta kujan suuta. Ashtonin rouvan ajomies ja kyytimiehet saivat heti käskyn kiirehtiä edelle, jos mahdollista; sillä rouva tahtoi ennättää miehensä puheille ennen vierasten tuloa, keitä he sitten olivatkin. Mutta markiisin ajomies piti kiinni herransa kunniasta sekä omastansa. Huomattuansa, kuinka hänen kilpaveljensä lisäsi vauhtia, hänkin, seuraten luonnettansa, mikä kaikilla hevosmiehillä kaikkina aikoina on ollut sama, päätti yrittää päästä ensiksi perille. Molemmat ajomiehet, tuimasti tuijottaen toisiinsa ja kiihoitellen hevosiaan kovilla piiskanlyönnillä, karauttivat siis kilpaa alas rinnettä, niin että vaunuja seuraavien ratsumiesten täytyi kiihdyttää vauhtiansa pieneksi neliksi. Tästä tietysti valtiosinetinvartian hämminki vielä kiihtyi; sillä hänelle suotu lyhyt miettimisen aika lyheni ajomiesten kiireen johdosta vieläkin lyhyemmäksi.