Craigengelt, joka tavallaan ei suinkaan ollut älyä vailla, huomasi pian miltä haaralta Ashtonin rouvan toiveiden tuuli kävi, ja käänsi laivansa sen mukaan. "Ei ole mitään, joka voisi estää Bucklaw'ta pääsemästä parlamenttiin, kyllä hän kilvoittelussa saisi voiton, joutuisi ensimmäisenä perille. Kahden serkun, kuuden kaukaisemman sukulaisen, hänen kamaripalvelijansa ja voutinsa", vakuutti Craigengelt, "kaikkien näiden äänet on hänellä käsissään, ja Girningtonin kartanon isännälle on osittain rakkaus, osittain pelko aina hankkinut saman verran ääniä lisäksi. Mutta Bucklaw ei välitä tämmöisestä etunenässä seisomisesta enempää kuin mitä minä huolin birkie-pelistä — oikein on sääli, että hänen valtiollinen vaikutusvoimansa ei ole hyvän johdon alainen."

Kaiken tämän Ashtonin rouva imi mieleensä halukkain, kärkkäin korvin, tehden sydämessään sen päätöksen, että hänessä olisi kyllä miestä tulevan vävyn vaikutusvallan johtamiseen esikoisensa Sholton sekä kaikkien muiden asianomaisten eduksi.

Nähtyänsä rouvan näin taipuvaiseksi, kapteeni, puhuaksemme Bucklaw'n sanoin, kävi kannustamaan hänen päätöstänsä siten, että hän puolinaisin sanoin mainitsi, miten asian laita oli Ravenswoodin kartanossa, kuinka kauan aikaa entisen isäntäväen perillinen oli jo siellä oleskellut ja mitä kaikkia joutavia juoruja (vaikka hän, piru vieköön, ei niitä suinkaan uskonut) naapuristossa siitä kulki. Kapteenin toimitettavaan osaan kuului, että hänen ei pitänyt olla välittävinänsä noista huhuista; mutta hän huomasi heti Ashtonin rouvan kuumoittavista poskista, värisevästä äänestä ja säihkyvistä silmistä, että tarkoitettu peloitus oli vaikuttanut. Rouva Ashton ei ollut saanut kirjeitä mieheltänsä niin tiheään ja säännöllisesti kuin mitä miehen velvollisuus rouvan mielestä olisi ollut kirjoittaa. Ja näistä tärkeistä seikoista, miehen käynnistä Wolfs Cragin tornissa sekä vieraasta, jota hän niin ystävällisesti piti kartanossaan, rouva ei ollut saanut ainoatakaan sanaa tietää, ennenkuin hän kuuli sen nyt sattumalta oudolta herralta. Tämä vaitiolo oli rouvan mielestä maanpetoksen salaamista, miltei todellista kapinallisuutta hänen valtaansa vastaan; ja salaa hän sydämessään vannoi rankaisevansa siitä valtiosinetinvartiaa niinkuin salaisista vallankumousvehkeistä tavattua alamaista ainakin. Tämä suuttumus riehui hänessä sitä tulisemmin, kun hänen täytyi salata se rouva Blenkensopilta ja kapteeni Craigengeltiltä, joista edellinen oli Bucklaw'n sukulainen, jälkimmäinen hänen uskottu ystävänsä. Ja kun nyt alettiin pelätä, että hänen miehensä valtioviisaudesta tai pelkuruudesta saattaisi mieluimmin haluta Ravenswoodia vävyksi, rouva kiihtyi vielä monta vertaa kiivaammaksi saadakseen tuon toisen avioliiton toimeen.

Kapteeni oli tarpeeksi taitava insinööri havaitaksensa, että hänen ruutimiinansa oli syttynyt. Ei hän siis yhtään kummastunut, kun hän vielä samana päivänä kuuli Ashtonin rouvan päättäneen lähteä Blenkensopin rouvan luota aikaisemmin kuin mitä ensin oli aiottu, ja jo seuraavana aamuna, heti aamun valjettua, matkustaa Skotlantiin päin niin suurella kiireellä kuin silloisten teiden tila ja kulkuneuvot suinkin sallivat.

Voi poloista valtiosinetinvartiaa! — Ei hän voinut aavistaakaan millainen myrsky oli tulossa kiitäen niin nopeasti kuin vanhanaikuiset, kuuden hevosen vetämät vaunut suinkin saattoivat kulkea. Hän, niinkuin Don Gayferos, oli "unohtanut kauniin ja uskollisen puolisonsa", eikä pitänyt murhetta mistään muusta paitsi odottamastaan markiisi A:n käynnistä. Varmat tiedot tiesivät kertoa, että mainittu korkea herra nyt viimeinkin aivan varmasti oli tekevä hänelle sen kunnian ja saapuva hänen kartanoonsa kello yksi päivällä, siis tavallista myöhempään päivällisaikaan, ja tämän sanoman seurauksena oli suuri puuha ja hälinä kartanossa. Valtiosinetinvartia juoksi kamarista kamariin, piti kellarissa neuvottelua hovimestarin kanssa, vieläpä uskalsi pistää keittiöönkin nenänsä pelkäämättä mahdollista kahakkaa kokin kanssa, joka uhkaylpeydessään usein ylenkatsoi Ashtonin rouvankin käskyjä. Viimein, saatuansa varman tiedon siitä, että kaikki valmistuspuuhat olivat täydessä käynnissä hän kutsui tyttärensä ja Ravenswoodin penkereelle kartanon edustalle, jotta tältä korkealta paikalta voitaisiin jo hyvin kaukaa huomata markiisin tulo. Siinä odottaessaan hän astuskeli hitain, joutilain askelin edestakaisin penkerettä myöten, joka vahvan kivimuurin ympäröimänä muodosti kartanon edustan, kohoten yhtä korkealle kuin rakennuksen toinen kerros. Pihaan sitä vastoin ajettiin ulkonevan kaariportin kautta, jonka litteälle katolle penkereen puolelta päästiin muutamia matalia, leveitä, mukavia portaita myöten. Koko kartano oli puoleksi sotaisen linnan, puoleksi aatelisherran asuntopalatsin näköinen; ja vaikka se muutamissa suhteissa oli aiottu suojelukseksi, näkyi kuitenkin, että vanhat Ravenswoodin herrat sitä rakentaessaan olivat luottaneet mahtavuutensa turvaavaan voimaan.

Tästä hauskasta kävelypaikasta avautui ihana, avara näköala silmien eteen. Ja — se seikka liittyy lähimmin meidän nykyiseen aineeseemme — sinne näkyi kaksi tietä, toinen lännen, toinen idän puolella; ne kulkivat molemmat, kumpikin haaraltaan, kukkulan poikki, joka oli vastapäätä kartanon asemana olevaa mäkeä, ja lähenivät lähenemistään toisiansa, kunnes ne kartanon kujaportin luona yhtyivät. Läntistä tietä kohti kaikki kolme olivat nyt kiinnittäneet silmänsä odottaen markiisin tulon ilmoittajien ilmestymistä; valtiosinetinvartia teki sen tuskallisesta levottomuudesta; hänen tyttärensä katseli siitä syystä, että hän tahtoi olla isälleen mieliksi; ja Ravenswood, vaikka hän salaa sydämessään oli suutuksissaan tästä joutavasta hätäilystä, noudatti heidän esimerkkiään tehdäkseen Lucylle mieliksi.

Heidän odotuksensa ei muuten kestänytkään kauan. Kaksi edeltäjuoksijaa valkeissa vaatteissaan, mustat patalakit päässä ja pitkät sauvat kädessä, näkyi etumaisimpana. Niin nopea oli heidän juoksunsa, että he ilman liikaa vaivaa pysyivät aina, sen verran kuin heidän virkansa vaati, vaunujen ja hevosten edellä. Yhä lähemmäksi he saapuivat juosta harppaellen pitkin askelin ja pitäen koko ajan tasaista vauhtia keuhkoja koettelevassa toimessansa. Näiden loistavien tähdenlentojen jäljestä, jotka kiitivät semmoisella kiireellä kuin verikoston pyytäjä olisi ollut heidän kantapäillään, läheni tomupilvi, joka tuprahteli ilmassa markiisin vaunujen edessä vieressä tai takana ratsastavien palvelijoiden hevosten kavioista.

Korkean aateliston etuoikeudet esiintyivät siihen aikaan paljon silmäänpistävämmällä tavalla kuin tätä nykyä. Palvelijoitten lukumäärä ja komeat univormut, suurellinen matkustamistapa ja saattojoukkona olevien aseellisten miesten arvoa vaativa, melkein sotaisa ulkomuoto, se kaikki vaikutti osaltaan, että sellainen herra heti havaittiin paljoa korkeammaksi olennoksi kuin tavallinen, parin palvelijansa seurassa kulkeva maajunkkari. Ja mitä kauppamiehiin tulee, niin heidän mieleensä olisi yhtä vähän juolahtanut kilpailu komeudessa korkean aateliston kanssa kuin matkia itse kruunupään kuninkaan loistoa. Herra Ashtonin huomio oli kokonaan kiintynyt tähän näkyyn ja myös vastaanottolaitosten ajattelemiseen, jotta ei asia olisi jäänyt vain unohduksiin; siitä syystä hän tuskin kuulikaan, kun hänen poikansa Henrik huusi: "Tuolta tulevat vielä toiset vaunut, isä, itäistä tietä — voivatko nekin olla markiisi A:n?"

Vihdoin viimeinkin, kun poikanulikka hihasta nykäisten oli väkisin vetänyt hänen huomionsa puoleensa,

hän silmänsä loi sinne, ja —
näk' ilmestyksen hirveän.