"Ja minun mielestäni, rouva", virkkoi valtiosinetinvartia, jolta hänen tavallinen malttinsa ja kärsivällisyytensä loppui, "jollei teillä ollut mitään parempaa meille kerrottavana, niin olisitte voinut pitää tämänkin perhesalaisuuden ilmaisematta."
"Suokaa anteeksi, herra Ashton", vastasi rouva kylmäkiskoisesti; "mutta herra markiisilla on oikeus vaatia selitystä siitä tavasta, jolla minun on ollut pakko kohdella tuota nuorta miestä, hänen sukulaistaan, niinkuin hän sanoo."
"Tämä syy", mutisi valtiosinetinvartia itsekseen, "on keksitty sen jälkeen kun teko jo oli tehty. Sillä jos siinä lieneekin perää, niin eipä hän Ravenswoodille kirjoittaessaan sitä voinut tietää."
"Ensi kerran minä kuulen tästä asiasta", sanoi markiisi; "mutta koska te, armollinen rouva, itse olette tämän arkaluontoisen aineen ottanut puheeksi, niin sallikaa minun sanoa, että minun sukulaisellani olisi syntyperänsä ja sukunsa nojalla oikeus vaatia kosintansa tyynimielistä kuuntelemista tai ainakin kohteliasta kieltoa, jos hän onkin ollut siksi rohkea ja kohottanut silmänsä herra William Ashtonin tyttäreen saakka."
"Teidän pitäisi muistaa, herra markiisi, mitä sukua neiti Lucy Ashton on äitinsä puolelta", sanoi rouva.
"Kyllä minä muistan, että te polveudutte — Angus-suvun nuoremmasta haarasta", vastasi markiisi, "ja teidän, armollinen rouva — suokaa anteeksi, että niin sanon — ei pitäisi unohtaa, että Ravenswoodit ovat kolme kertaa naimisen kautta liittyneet sen vanhempaankin haaraan. Älkää, armollinen rouva — kyllähän minä näen, mikä asian juuri on — vanhaa, juurtunutta vihaa ei ole helppo voittaa — sen vuoksi minä annan paljon anteeksi — muuten en olisikaan voinut enkä tahtonut sallia sukulaiseni lähteä yksinään aivan kuin tästä talosta ulos ajettuna — mutta minä toivoin voivani sovittaa asian. Enkä tahdo nytkään erota vihoissani teistä — en lähde ennenkuin päivällisen jälkeen, jolloin tapaan Ravenswoodin nuorenherran muutamien virstojen päässä täältä. Meidän pitää puhua tästä asiasta tyynemmällä mielellä."
"Sitä juuri minäkin hartaasti haluaisin, herra markiisi", sanoi herra Ashton kiireesti. "Eleonora, me emme saa sallia, että herra markiisi A. lähtee suuttuneena meiltä. Meidän pitää väkisinkin pidättää hänet täällä päivällisen yli."
"Meidän kartanomme", vastasi rouva, "ja kaikki, mitä se sisältää, on tarjona herra markiisille niin kauan kuin hän meille tahtoo tehdä sen kunnian ja viipyä täällä. Mutta mitä siihen tulee, että vielä keskustelisimme tästä harmillisesta asiasta — —"
"Suokaa anteeksi, armollinen rouva", keskeytti markiisi, "mutta en voi sallia teidän ilmaista kovin hätäistä päätöstä näin tärkeästä asiasta. Minä näen, että paraikaa vielä enemmän vieraita on tulossa; ja koska hyvä onneni nyt on suonut minulle tilaisuuden uudistaa entisen tuttavuuteni rouva Ashtonin kanssa, niin toivon, ettei minun tarvitse menettää tätä minulle niin kallista onnea jonkun harmittavan keskustelun vuoksi, ei ainakaan ennenkuin olemme ensin keskustelleet hauskemmista asioista."
Rouva hymyili, kumarsi ja ojensi kätensä markiisille, joka täten talutti hänet ruokasaliin; sillä senaikuinen, kursaileva kohteliaisuus ei sallinut vieraan ottaa talonrouvan käsivartta kainaloonsa, niinkuin talonpoika kirkonvihkiäisjuhlassa taluttaa kultaansa. Neiti Ashtonin sija oli tyhjä, ja syyksi hänen poissaoloonsa ilmoitettiin, ettei hän voinut aivan hyvin. Päivälliset olivat komeat, oikeinpa ylelliset, ja kestivät myöhään iltaan asti.