[KAHDESKOLMATTA LUKU.]
Kova ol' onni isälläin,
kovempi mulla on;
hänt' armaans' seuras pakohon,
mä lähden yksinäin.
Walker.
En yritäkään kertoa miten vihastus ja suru sekaisin riehuivat Ravenswoodin sydämessä, kun hänen tällä tavoin täytyi lähteä esi-isiensä muinaisesta asunnosta. Rouva Ashtonin kirje sisälsi semmoisia sanoja, että hänen oli mahdoton hetkeäkään kauemmin viipyä tämän kartanon katon alla, jos hänessä oli hiukankaan sitä omanarvontuntoa, jota hänessä kenties oli vähän liiaksikin. Markiisikin arveli itseänsä samalla häväistyksi, mutta kuitenkin tahtoi vielä hieroa sovintoa. Hän antoi siis sukulaisensa yksinään lähteä otettuaan Ravenswoodilta sen lupauksen, että hän odottaisi häntä tuossa pienessä kapakassa, joka oli nimeltään Sammakon pesä, joka, niinkuin lukijani ehkä muistanevat, sijaitsi puolitiessä Ravenswoodin kartanon ja Wolfs Cragin tornin välillä, noin seitsemän, kahdeksan virstan päässä kumpaisestakin paikasta. Sinne markiisi lupasi saapua samana iltana tai seuraavana aamuna. Jos hän olisi noudattanut vain omia vihastuksen tunteitaan, niin olisivat ne yllyttäneet häntä heti lähtemään; mutta hän ei tahtonut mielellään, ei ainakaan yrittämättä, jättää niitä etuja, joita hän oli toivonut käynnistään valtiosinetinvartian luona. Ja Ravenswood samaten, kesken vihastuksensa tulisintakin vimmaa, ei mielellään tahtonut hylätä sitä sovinnon toivoa, joka perustui herra Ashtonin hänelle osoittamaan ystävällisyyteen sekä myös markiisin puolustukseen. Mutta Ravenswood itse oli heti paikalla lähtenyt, viipymättä sen pitempää aikaa, kuin mitä matkatavarat välttämättömästi vaativat.
Ensi alussa hän kannusti hevostaan kovaan juoksuun puiston kautta kulkevaa tietä myöten, ikäänkuin nopea kulku olisi voinut vaimentaa hänen rinnassaan riehuvia sekalaisia tunteita. Mutta kun seutu kävi yhä jylhemmäksi ja autiommaksi ja kun kartanon tornin huiput olivat peittyneet kokonaan puiden taakse, niin hän hillitsi vauhtiansa, ikäänkuin antaakseen sijaa noille tunteillensa, joita hän turhaan oli koettanut tukehduttaa. Tie, jota hän kulki, kävi Haltijan lähteelle ja Liisan mökille päin; eikä hän voinut olla muistamatta sitä turmiollista taikavoimaa, jonka taikauskoiset ihmiset hokivat edellisellä paikalla olevan, eikä myöskään niitä varoituksia, jotka Liisa oli turhaan hänelle lausunut. "Vanha tarina ei puhunutkaan perättömiä", sanoi hän itsekseen, "ja Haltijan lähde on todellakin saanut nähdä Ravenswoodin perillisen viimeisen hullun teon. — Ja totta Liisakin puhui", jatkoi hän, "minä olen nyt siinä tilassa, jota hän ennusti — tai, oikeammin sanoen, minä olen vielä paljon pahemman häväistyksen alainen. En olekaan isäni suvun sortajan syöttiläänä ja perheenjäsenenä, mitä vanha ennustaja-eukko pelkäsi, vaan olen viheliäinen kurja, joka on pyrkinyt tuohon alentavaan paikkaan ja joka on saanut ylenkatseellisen kiellon."
Meidän täytyy kertoa tämä juttu samalla tavalla kuin se on meille kerrottu; ja jos otamme lukuun, miten pitkä aika on jo kulunut tässä kerrotuista tapahtumista ja kuinka halukkaat kaikkeen ihmeelliseen ne ihmiset ovat, joiden suun kautta tämä juttu on kulkenut, niin eipä se olisikaan täydellisesti skotlantilainen tarina, jollei siinä tulisi myös hiukan näkyviin skotlantilaista taikauskoa. Ravenswoodille näet kerrotaan hänen lähetessään Haltijan lähdettä tapahtuneen tämmöisen ihmeen. Hänen ratsunsa, joka asteli hitaasti, pysähtyi äkkiä kesken vakavaa, tasaista kulkuaan, korskahti, kavahti pystyyn eikä liikahtanut eteenpäin kannustimista huolimatta, aivan kuin se äkkiä olisi huomannut jotain säikähdyttävää. Ravenswood näki nyt naishaamun valkeassa tai oikeammin harmaassa viitassa aivan samalla paikalla istumassa, missä Lucy oli kuunnellut hänen onnetonta rakkaudentunnustustaan. Ravenswoodille johtui ensi hetkenä mieleen, että Lucy kenties oli arvannut mitä tietä hän oli kulkeva puiston kautta ja rientänyt tälle tutulle, yksinäiselle paikalle lievittääkseen omaa ja rakastajansa surua viimeisillä jäähyväissanoilla. Tässä luulossa hän hyppäsi maahan hevosensa selästä, kiinnitti suitset oksaan ja astui kiireesti lähdettä kohti, hartaasti, vaikka hiljaisella äänellä lausuen sanat: "Neiti Ashton! — Lucy!"
Nämä sanat kuultuaan nainen kääntyi hänen puoleensa ja Ravenswoodin ihmettelevät silmät tunsivat, että siinä oli vanha, sokea Liisa eikä Lucy Ashton. Hänen eriskummallinen pukunsa, joka oli pikemmin ruumiin hikiliina kuin elävän naisen puvun kaltainen, Liisan vartalo, joka, sen hän huomasi, oli tavallista pitempi, ja eniten kaikesta se, että tuo sokea, vaivainen, vanhuuttaan kykenemätön ihminen oli täällä yksinään, niin kaukana asunnostaan (sangen pitkän matkan päässä, jos muistamme, kuinka huonovointinen eukko oli) — kaikki nämä seikat yhteensä ihmetyttivät, melkeinpä peloittivat häntä. Ravenswoodin lähetessä nainen verkalleen nousi istualtaan, kohotti ryppyisen kätensä, ikäänkuin kieltäen häntä tulemasta, ja hänen lakastuneet huulensa liikkuivat nopeasti, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Ravenswood seisahtui; ja kun hän hetken kuluttua jatkoi kulkuaan, niin Liisa tai Liisan haamu liikkui tai liukui taaksepäin viidakkoon, yhä katsellen tulijaan. Pian peittivät puut koko ilmestyksen; ja Ravenswood, joka ei voinut voittaa sitä varmaa, peloittavaa oletusta, että tämä olento ei kuulunut tähän maailmaan, pysyi ikäänkuin maahan juurtuneena sillä paikalla, missä hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen näystä. Viimein kuitenkin hän rohkaisten mielensä astui likemmäksi sitä paikkaa, jossa haamu oli ollut istuvinaan; mutta ruoho ei ollut siinä painunut maahan eikä mitään muutakaan jälkeä ollut, josta hän olisi voinut päättää näkynsä olleen todellisen ja maallisen.
Mieli täynnä outoja ajatuksia ja sekavaa pelkoa, joita luonnollisesti herää jokaisessa, joka on ollut näkevinään yliluonnollisia näkyjä, Ravenswood palasi hevosensa luo. Näin tehden hän vähänväliä katseli taakseen, hiukan pelokkaana, ikäänkuin odottaen näyn ilmestyvän uudelleen. Mutta haamu, lieneekö se sitten ollut todellinen ilmestys vai tulistuneen, kiihtyneen mielen tyhjä kuvitelma, ei tullut enää näkyviin. Hevonen kuitenkin oli aivan hiessä ja säikähdyksissä, ikäänkuin se olisi tuntenut sitä pelon tuskaa, jota sanotaan yliluonnollisen olennon nostavan luontokappaleissakin. Ravenswood nousi satulaan ja ratsasti hitaasti edelleen, aika ajoin viihdyttäen hevostansa, joka sisällisesti värisi ja vapisi, ikäänkuin se olisi pelännyt jokaisen metsälakeuden auetessa näkevänsä jotain uutta kauhistusta. Vähän aikaa arveltuansa ratsastaja päätti tarkemmin tutkia tätä asiaa. "Olisiko mahdollista, että silmäni olisivat pettäneet minua", sanoi hän, "pettäneet minua niin kauan aikaa? — Vai onko tuo vaimo olevinaan niin vaivainen paremmin herättääkseen ihmisten surkuttelua? — Mutta sittenkään ei hän liikkunut elävän, todellisen olennon tavalla. — Pitäneekö minunkin taipua kansan uskoon ja luulla, että tuo kurja nainen on liitossa pimeyden vallan kanssa? — Siitä tahdon saada selkoa — en salli omien silmienikään pettävän."
Tällä tavoin epäillen hän saapui Liisan puutarhan pienelle portille. Istuin koivun juurella oli tyhjä, vaikka ilma oli ihana ja päivä vielä korkealla. Hän lähestyi mökkiä ja kuuli sieltä naisen huokauksia ja itkua. Ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, ja sen vuoksi hän vähän odotettuansa nosti salpaa ja astui sisään. Autio suruhuone tämä todella oli. Viheliäisellä vuoteellaan makasi kuolleena viimeinen Ravenswoodin suvun palvelijoista, joka oli asunut vielä entisen herrasväkensä tiluksilla. Henki oli hänestä juuri ikään lähtenyt; ja pikku tyttö, joka eukon viimeisinä hetkinä oli ollut läsnä, väänteli käsiään ja itkeä voivotteli lapsen tavalla puoleksi peloissaan, puoleksi suruissaan emäntänsä ruumiin vieressä.