"Älä siitä ole milläsikään, Anni Winnie", vastasi vanha ämmä. "Kyllä se tieto on varmasta paikasta saatu."
"Mutta sanoithan, ettet koskaan ole nähnyt tuota häijyä sielunonkijaa", kysyi hänen utelias kumppalinsa vielä.
"Onpa tietoni sentään yhtä varmasta paikasta saatu", vastasi Liisa, "niiltä, jotka hänen kohtaloansa ennustivat paljoa ennen kuin hänelle pantiinkaan ensi paita ylle."
"Kuule, hänen hevosensa kavioiden kopina kuuluu", virkkoi toinen; "se ei soi siltä kuin hänellä olisi hyvä onni matkassaan."
"Joutuin, joutuin", huusi halvattu ämmä tuvasta; "tehkäämme kaikki ja lukekaamme kaikki luettavat. Sillä jos kuolleen ruumis ei pian tule oikaistuksi, niin se vääntyy ja irvistää, että parastakin miestä hirvittää."
Ravenswood oli nyt jo niin kaukana, ettei hän voinut enempää kuulla. Hän ei välittänyt kansan yleisestä uskosta noitien voimaan, ennemerkkeihin ja ennustuksiin, joka usko muuten hänen aikakaudellansa ja hänen kotimaassaan oli niin luja, että sitä, joka lausui epäilyksensä julki, katsottiin melkein samanlaisella kammolla kuin uskotonta juutalaista tai muhamettilaista. Ravenswood tiesi myöskin, että yleinen usko noituuden mahdollisuuteen usein vaikutti vanhojen, voimattomien, köyhien ja juuri näistä syistä epäluulon alaisina olevien akkojen mieleen, niin että he, kun sen lisäksi vielä tuli kuoleman pelko ja julmien kidutusten tuska, päästivät suustaan noita tunnustuksia, joilla seitsemännellätoista vuosisadalla Skotlannin tuomio-istuinten pöytäkirjat ovat niin ylenmääräisesti täytetyt ja niin häpeällisesti tahratut. Mutta aamulla nähty näky, oli se sitten todellinen tai tyhjä mielikuvitus, oli hänessä herättänyt taikauskoisen tunteen, josta hän turhaan koetti päästä irti. Ja se asia, joka hänen oli toimitettava tuossa pienessä kapakassa, Sammakon Pesässä, ei ollut juuri sitä laatua, että se olisi voinut rauhoittaa hänen mielensä.
Hänen piti käydä Mortshengh'in luona, joka oli vanhan Erakon kirkkomaan haudankaivaja, ja puhua tälle miehelle Liisan hautajaisista. Mies asui likellä sitä paikkaa, mihin Liisan ruumis oli pantava lepoon, ja niinpä Ravenswood vähäisen virvoitettuaan voimiansa ravinnolla lähti hautausmaalle. Se sijaitsi niemekkeellä, likeisiltä vuoriharjuilta virtaavan puron polvessa. Sisältään ristinmuotoinen, vuoreen kömpelösti hakattu luola oli täällä erakkomajana, jossa joku saksalainen pyhimys muinaisina aikoina oli kidutellut ruumistansa; siitä oli koko paikka saanut nimensä. Rikas Coldinghamin luostari oli sitten myöhempinä aikoina rakentanut tähän paikkaan kappelin, josta ei kuitenkaan enää ollut mitään jälkeä, vaikka siihen kuuluvaan kirkkomaahan yhä vielä, niinkuin tässäkin tilaisuudessa, joskus haudattiin ruumiita. Muutamia punakatajia kasvoi yhä vielä siellä täällä muinaisen pyhän tarhan piirin sisäpuolella. Sotureita ja aatelisherroja oli entisinä aikoina useampiakin haudattu tähän paikkaan; mutta heidän hautakivensä olivat hajallaan, heidän nimensä kuluneet tuntemattomiksi. Ainoat vielä eheänä säilyneet muistomerkit olivat ne pystyt kivet, jotka osoittivat alhaisen kansan hautoja. Haudankaivaja asui yksinäisessä mökissä aivan likellä kirkkomaan uutta muuria. Tämä asunto oli niin matala, että se melkein maahan asti ulottuvine olkikattoineen, jolla kasvoi paksulti kynsilaukkaa sekä muuta ruohoa, oli itsekin nurmettuneen hautakummun näköinen. Tiedustellessaan Ravenswood sai tietää, että viimeisen lapion liikuttaja oli poissa kotoa, häissä; sillä hän ei ollut ainoastaan seudun haudankaivaja, vaan myös viulumies. Nuoriherra siis palasi Sammakon Pesän kapakkaan käskettyään sanoa, että hän seuraavana aamuna tulisi jälleen tuon miehen puheille, jonka apu oli välttämätön sekä peijaisissa että pidoissa.
Vähää myöhemmin saapui Sammakon Pesään myös eräs markiisin edeltäratsastajista tuoden sen sanoman, että markiisi seuraavana aamuna tulisi sinne Ravenswoodin luo. Ja tämä, joka muuten olisi palannut vanhaan asuntoonsa Wolfs Cragiin, viipyi siis kapakassa saadaksensa tavata korkeasäätyistä sukulaistansa.