"Sinä et siis heitä erikoisemmin rakasta, noita ravenswoodilaisia?" kysyi nuoriherra, jolle hänen suvulleen sivumennen sattunut siunaus ei ollut kovinkaan mieleen.
"Kukapa heitä rakastaisi, sen tahtoisin tietää", vastasi haudankaivaja. "Kun heillä oli varoja ja valtaa, niin he käyttivät niitä kumpiakin väärin. Ja nyt, kun heidän päänsä on maan tasalla, niin harva sitä taitaa surra, vaikka kauankin kestäisi, ennenkuin he saavat päänsä jälleen pystyyn."
"Vai niin!" sanoi Ravenswood. "Enpä minä ole koskaan kuullut sanottavan, että tuo onneton suku olisi ansainnut vihaa kansalaisiltaan. Että he nyt ovat köyhiä, sen myönnän — lienevätkö he siitä syystä ylenkatsottavia?"
"Kyllä sekin vaikuttaa paljon asiaan", virkkoi Erakon kirkkomaan haudankaivaja. "Uskokaa pois. Enpä kumminkaan tiedä, mistä muusta syystä minua ylenkatsottaisiin — ja ihmiset, nähkääs, eivät suinkaan pidä minua yhtä suuressa arvossa kuin mitä pitäisivät, jos asuisin kaksikerroksisessa, liuskakattoisessa kartanossa. Mutta mitä ravenswoodilaisiin tulee, niin olen heitä nähnyt kolme polvikuntaa, ja piru vieköön, eipä toinen ollut toistaan parempi."
"Minä luulin, että heitä pidettiin suuressa kunniassa tällä maan äärellä", virkkoi ravenswoodilaisten jälkeläinen.
"Kunniassako! No katsokaapas, hyvä herra", sanoi haudankaivaja. "Mitä ensiksi ukkovaariin, vanhaan lordiin tulee, niin minä ollessani nuori pojan-heitukka asuin hänen maallaan ja olisin silloin puhaltanut torvea kilpaa kenen kanssa hyvänsä; sillä siihen aikaan oli henkeä keuhkoissa. Ja kun muistan tuota torvensoittaja Marinea, jonka olen kuullut toitottavan, kun korkea oikeus tulee käräjäpaikkaan, enpä hänestä silloin pitänyt suurempaa lukua kuin maitosuusta, joka puhaltaa savikukkoa. — Saa nähdä olisiko hän osannut soittaa 'Satulaan ylös!' tai 'Hevosen selkään, mars!' tai 'Pulskat pojat, laukkaan!' yhtä hyvin kuin minä — eihän hänellä ollutkaan oikeaa nuottia!"
"Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä vanhan lordi Ravenswoodin kanssa, veikkoseni?" kysyi Ravenswood, joka, niinkuin hänen tilassaan oli luonnollista, hartaasti halusi kuulla enemmän soittoniekan ensimmäisestä keskusteluaineesta. "Mitä hänen muistoansa liikuttaa tämä valitus nykyisen torvensoittotaidon huonoudesta?"
"Juuri sen verran", vastasi haudankaivaja, "että minulta salpautui hänen palveluksessaan keuhkojeni henki. Minä, katsokaas, olin torvensoittajana hänen linnassaan ja sain palkkani siitä, että toitottelin aamunkoitossa ja päivällisen aikaan ja joskus muulloinkin, kun talossa oli vieraita ja herra käski. Ja kun hän nosti väkensä ja patikoi matkaan Bothwellin sillalle vastahakoisia Länsimaan whigejä vastaan, niin minunkin täytyi, syystäkö vai syyttä se lie ollut, nousta hevosen selkään ja patikoida matkaan muiden kanssa."
"Ja aivan syystähän se oli", sanoi Ravenswood, "koska olit hänen palvelijansa ja alustalaisensa."
"Hänen palvelijansa, sanotte te?" vastasi haudankaivaja. "Niin tosin olin — mutta minun toimenani oli torvella kutsua ihmiset lämpimän päivällisaterian ääreen, tai jos pahinta sattui, kunnialliseen hautaan. Eipä minua oltu pestattu toitottamalla käskemään heitä veriselle vuorenrinteelle, missä ei ollut muuta haudankaivajaa kuin vaakkuva varis. Mutta malttakaas — kylläpä saatte nähdä, mitä siitä seurasi ja onko minulla syytä lukea rukouksia ravenswoodilaisten puolesta. Me, nähkääs, läksimme eräänä koreana kesäaamuna, kesäkuun neljäntenäkolmatta, tuhatkuusisataa ja seitsemänkymmentä yhdeksän — se oli päivä, kuukausi ja vuosi. Rummut rämisivät, pyssyt paukahtelivat, hevoset hyppivät ja harppailivat. Hackstoun, Rathilletin herra, puolusti siltaa pyssyineen, peitsineen, miekkoineen ja viikatteineen, sen verran kuin muistan. Ja me ratsumiehet saimme käskyn mennä joen yli kahlauspaikasta — minä en voi kärsiä jokien poikki kahlaamisesta, saatikka silloin, kun toisella rannalla on tuhansia asestettuja miehiä. Siellä oli vanha Ravenswood, joka heilutteli miekkaansa päänsä päällä ja käski meidän tulla jäljessään ikäänkuin olisi ollut markkinoille mentävä. Siellä Kaleb Balderston, joka yhä vielä on elossa, puuhasi takajoukossa ja vannoskeli Gogin ja Magogin kautta pistävänsä teräksensä ensimmäisen miehen vatsaan, joka pakoon kääntyisi. Siellä oli myös Allan Ravenswood, silloinen nuoriherra, kädessään pistooli, hana vireessä — Jumalan kiitos, ettei se vahingossa lauennut — hänpä minulle, jolla tuskin oli henkeä omain keuhkojeni tarpeeksi, huusi: 'Soita, pelkuri! Soita, sinä sen vietävä pelkurilurjus, taikka minä räjähdytän aivosi rikki!' Ja tulipa, uskokaa pois, torvestani semmoista sotatoitotusta, että munivan kanan kaakatus sen rinnalla olisi kuulunut kauniilta."