"Hän kuoli eilen", virkkoi Ravenswood, "ja pyysi, että hänet haudattaisiin tänne miehensä viereen. Tottahan sinä tietänet, missä hän lepää?"
"Minäkö tietäisin missä hän lepää?" vastasi haudankaivaja skotlantilaisen omituisen kiertelevään tapaan. "Kyllähän minä tiedän, missä mikin paikka on tässä kirkkomaassa. Mutta te puhuitte Liisan haudasta? — Jumal' auttakoon! — Eipä hän tavallisessa haudassa taida kestää, jos se on totta, mitä ihmiset hänestä ennen aikaan hokivat. Ja jos kaivan sen kuuden jalan syvyiseksi — noidan hauta ei saa olla tuumaakaan matalampi, muuten hänen omat noitakumminsa ja kaimansa pian kuorivat ruumiin hikiliinoista, vanhasta tuttavuudesta hiukkaakaan huolimatta — ja jos kaivan sen kuuden, tai vaikka vaan kolmenkin jalan syvyiseksi, niin kukapa siitä työpalkan maksaa, virkkakaapas se, olkaa niin hyvä?"
"Minä sen maksan, veikkoseni, niinkuin muutkin kohtuulliset kulungit."
"Kohtuulliset kulungitko?" toisti haudankaivaja. "No niin, olisihan tässä hautasijan hinta — ja kellon soittamispalkka (vaikka totta puhuen, kello on rikki) — arkku — ja minun päiväpalkkani — ja minun pieni virkasaatavani — ja tilkka viinaa sekä olutta peijaispitoja varten. Luullakseni te ette saa häntä hautaan kunnialla, niinkuin sanotaan, vähemmällä kuin kuudentoista Skotlannin markan kulungilla."
"Kas tässä on ne rahat ja vähän ylikin, veikkoseni", sanoi Ravenswood. "Pidä vain huoli siitä, että hauta tulee oikeaan paikkaansa."
"Te mahdatte olla joku eukon englantilaisista sukulaisista, sen takaan", virkkoi harmaapää pääkallojen vartia. "Muijan sanotaan olleen korkeampaa sukuperää kuin hänen miehensä. Te teitte aivan oikein, kun annoitte hänen pureskella suitsirautojansa niin kauan kuin hän eli ja te teette aivan oikein kun nyt, hänen kuoltuaan, laitatte hänet kunnialla hautaan: sillä tästä on teille itsellenne enemmän etua kuin hänelle. Sukulainen jääköön vain oman onnensa nojaan niin kauan kuin elää ja jaksaa kantaa omien pahojentekojensa rangaistuskuormaa. Mutta eihän sovi antaa hänen tulla haudatuksi koiran tavalla, josta koko häpeä tulee suvulle — mitäs siitä raato itse tietää?"
"Ethän sentään arvelle parhaaksi, että ihmiset olisivat välittämättä myös sukulaistensa häistä?" kysyi Ravenswood, jota virkansa piiriin rajoittuva haudankaivajan armeliaisuus suuresti huvitti.
Vanha mies loi terävät, harmaat silmänsä häneen kavalasti hymyillen, osoittaen siten, että hän oli käsittänyt kokkapuheen. Mutta kohta hän pitkitti jälleen entiseen vakavaan tapaansa: "Häistäkö? — Kukapa ei pitäisi lukua häistä, joka vähänkin huolii maan täyttymisestä? Häät, se on tietty, ovat vietettävät kaikenlaisilla pidoilla ja ystävien kutsuilla ja musiikin helinällä, harpuilla, säkkipilleillä ja kanteleilla. Tai myös kelpo viuluilla ja huiluilla, jos noita ennen mainittuja vanhanaikuisia soittokoneita olisi vaikea saada."
"Viulu yksinkin, luullakseni", vastasi Ravenswood, "täyttäisi tarpeen, vaikka kaikki muut soittokoneet puuttuisivat."
Haudankaivaja taas katsoa tuijotti häneen ennenkuin vastasi: "Se on tietty — se on tietty — jos vain aika mies on jousen varressa. — Mutta tuossa", lisäsi hän, ikäänkuin kääntääkseen puheen toisaalle, "on Albert Grayn pitkällinen majapaikka, jota te tiedustelitte — kolmas kumpu tuon suuren, litteän hautakiven takana, joka kuuden jalan mittaisena seisoo jonkun Ravenswoodin haudalla. — Sillä sitä sukua ja heidän joukkiotaan on täällä yltäkyllin — piru heidät periköön! — vaikkei tämä sentään ole heidän päähautauspaikkansa."