"Vielä mitä!" vastasi valtiosinetinvartia. "Mitä meidän välillämme on ollut, se on ollut lain tekemää, ei minun. Ja lakiin heidän pitää vedota, jos tahtovat kumota sen, mitä olen tehnyt."
"Niin kyllä, mutta saattaapa olla, että he katselevat asiaa toiselta kannalta ja turvaavat oman käden oikeuteen, jolleivät muut keinot auta."
"Mitä te tarkoitatte?" virkkoi herra Ashton. "Eihän nuori Ravenswood suinkaan ryhtyne väkivaltaisiin vehkeihin henkeäni vastaan?"
"Jumala varjelkoon minua sanomasta semmoista! En tiedä siitä nuorukaisesta mitään, mikä ei olisi kunniallista ja rehellistä — kunniallista ja rehellistä, sanoin minä — olisipa pitänyt lisätä: laajasydämistä, jaloa, ylevää. Mutta hän on kuitenkin Ravenswoodin sukua ja saattanee 'odottaa aikaansa'. Muistakaa, herra, George Lockhartin kohtaloa."[5]
Valtiosinetinvartia vavahti, kun hänen mieleensä äkkiä johdatettiin tuo äskeinen hirmuinen murhatapaus. Mutta vanha vaimo jatkoi: "Chiesley, hänen murhamiehensä, oli lordi Ravenswoodin sukulainen. Ravenswoodin kartanon salissa, minun ja muiden ihmisten läsnä-ollessa, hän julkisesti ilmoitti päättäneensä tehdä sen hirmuteon, joka sitten tapahtuikin. Minä en voinut olla ääneti, vaikka semmoinen puhe ei sopinut minunlaiselleni palvelijalle. 'Te aiotte tehdä julman rikoksen', sanoin minä, 'josta saatte vastata viimeisenä tuomiopäivänä.' Koskaan en voi unohtaa, millainen hänen katseensa oli, kun hän vastasi: 'Silloin minun tulee vastata sangen monesta asiasta, ja otanpa vastatakseni tästäkin!' Sentähden minun hyvin sopii sanoa: varokaa, ettette lain kädellä liiaksi kovistele rajuluontoista miestä. Chiesleyn verta on Ravenswoodinkin suonissa, ja yhdessä ainoassakin veripisarassa on jo tarpeeksi tulta sytyttääksensä hänet siinä tilassa, mihin hän on joutunut — minä sanon: kavahtakaa häntä!"
Vanha vaimo oli, lieneekö hän tehnyt sen tahallansa vai sattumalta, saanut herra Ashtonin pelkäämään. Salamurha, tuo hurja ja kauhistuttava apukeino, jota Skotlannin paronit muinaisina aikoina niin usein käyttivät, oli myös tänä aikana tullut kovin tiheästi käytäntöön milloin tavallista suurempi kiusaus oli yllyttimenä tai kun murhaajan mielenlaatu oli semmoiseen taipuvainen. Herra Ashton tiesi sen ja hän tiesi myös, että nuoren Ravenswoodin kärsimissä häväistyksissä saattoi olla kylliksi yllytystä tämmöiseen kostoon, joka usein on väärän oikeudenkäytön hirvittävä seuraus. Hän koetti Liisalta salata sydämessään liikkuvaa pelkoa; mutta se onnistui niin huonosti, ettei kukaan ihminen, vaikka olisikin luonnolta saanut tylsemmän älyn kuin tämä vanha eukko, olisi voinut olla huomaamatta, että tämä asia kovasti vaivasi herra Ashtonin mieltä. Hänen äänensä kuulosti kolkolta, kun hän vastasi Ravenswoodin nuorenherran olevan kunnian miehen, ja vaikka ei niin olisikaan, niin Chiesleyn kohtalossa oli muka kuitenkin tarpeeksi varoitusta jokaiselle, ketä haluttaisi omin käsin kostaa kärsimäänsä vääryyttä. Ja kiireesti lausuttuansa nämä sanat hän nousi ja läksi vastausta odottamatta.
[NELJÄS LUKU.]
Vai hän on Capulet? Voi, siis mä sain
henkeni velaks viholliseltain!
Romeo ja Julia