Näiden tuskallisten ajatusten katkeruus ilmeni siinä kiivaudessa, jolla hän huusi, kun joku häntä hihasta nykäisi: "Mitä sinä tahdot minulta, koira?"
"Koira minä olen, ja vanha koira päälliseksi", vastasi Kaleb, sillä hän se oli ollut niin rohkea; "ja koiran palkka on minulle luultavasti tuleva — mutta eihän se auta enempää kuin hyppysellinen nuuskaa, sillä minä olen liian vanha koira oppiakseni vielä uusia konsteja tai tottuakseni uuteen isäntään."
Hänen näin puhuessaan Ravenswood saapui harjun kukkulalle, johon Wolfs Crag näkyi. Tuli oli jo aivan sammumaisillaan, ja Ravenswoodin suureksi kummastukseksi näkyi nyt vain hämärää rusotusta pilvissä tornin yläpuolella, ikäänkuin loppuun palaneen tulen kekäleitten kajastusta.
"Ei ole mahdollista, että torni olisi jo räjähtänyt ilmaan", sanoi Ravenswood. "Me olisimme kuulleet räjähdyksen. Jos siinä olisi ollut neljättä osaakaan siitä ruudin paljoudesta, mitä sinä sanoit olevan, niin se olisi kuulunut kolmen penikulman päähän."
"Niinhän se luultavasti olisi tehnyt", vastasi Kaleb totisesti.
"Sitten tuli ei ole mahtanut päästä alas kellareihin?"
"Arvattavasti", vastasi Kaleb yhtä järkähtämättömän totisesti.
"Kuule, Kaleb", virkkoi herra, "minun malttini ei kestä nyt enää kauemmin. Minun pitää itse mennä katsomaan miten Wolfs Cragin laita on."
"Sinne te, armollinen herra, ette saa mennä", vastasi Kaleb lujasti.
"Ja miksikä ei"? kysyi Ravenswood tuikeasti. "Kuka tai mikä minua estäisi?"