"Eipä tarvitse tyrkkiä tuolla tavalla, John", pitkitti muori. "Eihän sitä kukaan ole sanonut, että sinä tiedät, mistä tämä viina tulee. Eikä sinun sopisikaan tietää sitä, sinä kun olet kuninkaallinen tynnyriseppä. Ja mitä", jatkoi hän Ravenswoodin puoleen kääntyen, "siitä huolii kuningas tai kuninkaan rouva tai keisari, mistä minun kaltaiseni vanha ämmä ostaa hyppysellisen nuuskaa tai tilkkasen viinaa, jolla sydäntänsä virvoittaa?"
Näin päästyään pois siltä harhatieltä, jolle hän luuli poikenneensa, matami Loup-the-Dyke suurella kielevyydellä ja melkein vierastensa avutta hoiteli keskustelua kaiken iltaa, kunnes herrat, kieltäen lasejansa enää täyttämästä, pyysivät häneltä luvan saada kumpikin vetäytyä makuukamariinsa.
Markiisille oli varustettu dais-kamari, joka kaikissa mökkiä paremmissa taloissa oli tämmöisiin juhlatilaisuuksiin pyhitetty. Nykyaikaista seinäin kalkitsemista ei silloin vielä tunnettu, eikä tapetteja nähty muualla kuin aateliston ja rikkaampien maakartanon isäntien huoneissa. Tynnyrintekijä, joka oli jokseenkin varakas ja jokseenkin ylpeä mies, oli sen sijaan noudattanut pienempien maakartanon isäntien ja papiston tapaa. He näet tavallisesti koristivat vieraskamariensa seiniä nahkaisilla verhoilla, jotka olivat Alankomaissa tehdyt ja joissa oli vaskilevyillä kirjailtuja puita sekä eläimiä. Olipa niissä myös monta voimakasta, opettavaa sananpartta, joita, vaikka ne olivat hollannin kielellä kirjoitetut, kuitenkin käytännössä noudatettiin yhtä tarkasti kuin jos ne olisivat olleet selvää Skotlannin murretta. Nämä seinäverhot tekivät kamarin jotenkin synkän näköiseksi, mutta vanhoista tervatynnyrin laudoista tehty tuli kamiini-takassa tuprueli iloisesti savutorveen. Ja sänky oli varustettu puhtailla, hohtavan valkoisilla lakanoilla, joilla kenties ei kukaan ollut ikänä maannut ennenkuin ne tässä juhlallisessa tilaisuudessa otettiin esille. Yöpöydällä vuoteen vieressä oli vanhanaikuinen peili kullatuissa kehyksissä; se oli aikanaan kuulunut herraskartanon hajonneeseen kalustoon. Rinnakkain sen kanssa seisoi pitkäkaulainen pullo täynnä Firenzen viiniä sekä myös melkein yhtä korkea lasi, samanmuotoinen kuin se, jonka Teniers tavallisesti on maalannut omaan käteensä kuvatessaan itseänsä keskellä kyläjuominkia. Vastakuvana näille molemmille ulkomaalaisille vahdeille seisoi peilin toisella kupeella kaksi vahvaa skotlantilaista vartiaa, nimittäin tuoppi täynnä väkevää olutta, sekä norsunluusta ja ebenpuusta tehty pikari, joka oli hopeavanteilla vyötetty, John Girderin omaa tekoa ja hänen sydämensä ilo. Nämä olivat siellä janon varalta, ja lisäksi nähtiin vielä melkoisen suuri rieskaleivän möhkäle; näillä varoilla varustettuna olisi luullut tämän huoneen hyvin voivan kestää parin kolmen päivän piiritystä.
Muuta ei nyt ole lisättävää kuin että markiisin palvelija oli siellä palvelemassa. Hän levitteli herransa kullalla kirjaillun ja Brysselin pitseillä reunustetun yönutun suunnattoman tilavalle, nahkapäällyksiselle nojatuolille, joka oli niin päin käännetty, että istuja saattoi nauttia siinä jo yllä mainitusta hauskasta takkavalkeasta. Me voimme siis jättää korkean herran yölevollensa luottaen siihen, että hänellä oli paljon hyötyä noista häntä varten suurella puuhalla hankituista varustuksista, jotka olemme niin tarkkaan maininneet siitä syystä, että ne kuvaavat sen ajan tapoja Skotlannissa.
Yhtä suurella tarkkuudella emme huoli katsella nuoren Ravenswoodin herran makuukammiota, jossa talon isäntä ja emäntä tavallisesti itse lepäsivät. Sen seinät olivat verhotut heleävärisellä, Skotlannissa kudotulla villakankaalla. Koristuksena riippui tuijottava John Girderin kuva, jonka oli maalannut joku ranskalainen nälkäkurki, Jumala ties millä tavalla jouduttuaan Vliessingistä tai Dunkirkestä tänne tullivarkaan jaalassa. Siinä kuvassa olivat tosiaan meidän itsepäisen ja ylpeän, mutta älykkään mestarin kasvojen piirteet nähtävinä; mutta monsieur oli myös osannut panna katsantoon ja koko ulkomuotoon jotain ranskalaista sulavuutta, joka soveltui niin huonosti kuvatun miehen omaan jäykkään vakavuuteen, että sitä oli mahdoton nauramatta katsella. Mutta John ja hänen kotiväkensä ylpeilivät sittenkin tästä kuvasta. Naapurit sitä vastoin moittivat heitä yhtä paljon, väittäen, että tynnyrintekijä teettämällä tämmöisen kuvan ja vielä lisäksi uskaltamalla ripustaa makuukamariinsa oli yrittänyt korkeammalle kuin hänen sopi, vaikka hän olikin kylän rikkain mies. Hän oli poikennut oman säätynsä rajan yli ja astunut herrasväen maaperälle. Sanalla sanoen, hän oli tehnyt äärettömän turhamaisen ja uhkaylpeän teon.
Muut varustukset Ravenswoodin makuukamarissa olivat samanlaiset kuin dais-huoneessa.
Sangen varhain aamulla, niinkuin siihen aikaan oli tapana, markiisi A—— ja hänen sukulaisensa suoriutuivat matkaansa jatkamaan. Ennen ei kuitenkaan päästy lähtemään kuin runsaan aamiaisen jälkeen, jossa tilaisuudessa kylmä ja paistettu liha, kauravelli, viini ja paloviina sekä myös maito kaikissa mahdollisissa muodoissa, todistivat taas samaa halua kunnioittaa vieraita, jota kohtelias talonväki jo oli illallakin osoittanut. Lähtöhankkeitten hälinä kaikui nyt pitkin Wolfs-Hopen kylää. Laskuja maksettiin ja käsiä puristettiin ja hevosia satuloitiin tai valjastettiin vaunujen eteen ja juomarahoja jaeltiin. Markiisi antoi kultakolikon juomarahoiksi Girderin palvelijoille, jonka kolikon Girder ensin kovin halusi pitää omaksi tarpeekseen; ja Dingwall, nurkkasihteeri, vakuuttikin hänellä olevan täyden oikeuden siihen, koska hän oli omasta kukkarostaan maksanut kaikki ne kulungit, joiden korvaukseksi lahja annettiin. Mutta vaikka hänellä täten oli laki tukenansa, ei John kuitenkaan kehdannut sumentaa äskeisen vierasvaraisuutensa loistoa jonkunlaisen maksun vastaanottamisella. Hän siis vain ilmoitti rengeilleen, että hän pitäisi heitä senkin vietävinä, kiittämättöminä lurjuksina, jos he sillä rahalla ostaisivat tilkankaan paloviinaa muualta kuin hänen aitastansa. Ja koska juomarahat epäilemättä tulisivat menemään tähän tarkoitukseen, niin hän lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että markiisin lahja tällä tavalla oli lopulta kokonaan joutuva mestari Girderin omaan kukkaroon, hänen nimensä ja maineensa joutumatta häväistyksi.
Sillä aikaa kun valmistettiin lähtöä, Ravenswood ilahutti vanhan hovimestarinsa sydäntä sillä, että varovaisesti (hän näet tiesi Kalebin vilkkaan mielikuvituksen) ilmoitti hänelle, miten hänen onnensa luultavasti oli muuttuva myötäisemmäksi. Näin puhuen hän antoi Balderstonin haltuun enimmän osan vähiä varojansa vakuuttaen, mikä vakuutus hänen täytyi useat kerrat toistaa, että hänellä oli riittävästi rahoja varmassa tiedossa. Siitä syystä hän varoitti Kalebia suosionsa menettämisen uhalla pitkittämästä vehkeitänsä wolfs-hopelaisten kellareita, kanakoppeleita tai muuta tavaraa vastaan, oli se mitä lajia hyvänsä. Ja siihen kieltoon vanha palvelija suostuikin kernaammin kuin mitä hänen herransa oli luullut.
"Se olisikin tosiaan häpeä", sanoi Kaleb, "kunniaton teko ja synti, jos minä kiusaisin näitä ihmisparkoja, kun meidän herrasväkemme saattaa tulla omilla varoillansa kunniallisesti toimeen. Ja taitaisipa myös olla viisainta", lisäsi hän, "ainakin nyt suoda heille hiukan loma-aikaa, niin he sitä kernaammin taipuisivat vasta, jos te, armollinen herra, jotain tarvitsisitte."
Näin suoritettuaan tämän asian ja otettuaan sydämelliset jäähyväiset vanhalta palvelijaltaan Ravenswood meni korkeasukuisen heimolaisensa luokse, joka paraikaa nousi vaunuihinsa. Molemmat talon eukot, vanha ja nuori, saatuaan kaikessa kunniallisuudessa suutelon kummaltakin korkealta vieraaltaan, seisoivat hymyillen ja niiaillen talonsa kynnyksellä, kun vaunut, kuusi hevosta edessä, suuri joukko kolistelevia ratsumiehiä jäljessään, ajaa jyristivät ulos kylästä. John Girder seisoi myös kynnyksellään. Hän katseli väliin oikeaa kättänsä, jolle juuri äsken oli tapahtunut se suuri kunnia, että markiisi ja lordi olivat sitä puristaneet; väliin taas hän vilkaisi talonsa huoneisiin, jotka olivat aivan mullin mallin kestien jäljeltä. Näytti siltä kuin olisi mestari mielessään verrannut keskenään saamaansa kunniaa ja kuluneita kulunkeja.