"No niin, mitä aseihin tulee", vastasi Kaleb, "niin kävihän niinkuin kehtolaulussa veisataan:
"Yks meni sinne, yks meni tänne,
yks tais harakan pesään mennä."
Ja mitä ruuteihin tulee, niin vaihtelinhan niitä aina milloin tilaisuutta tuli, hollantilaisille ja ranskalaisille kippareille viinaa ja geneveriä vastaan, ja näin siitä oli apua talolle monta monituista vuotta — hyvää vaihtokauppaa se olikin, kun annoin pois sen, mikä lennättää ihmisen sielun ruumiista, ja sain sijaan sielun kostuketta ja virvoitusta. Ja sitä paitsi säästin muutamia nauloja teitä varten, että olisi varalta, kun teitä halutti mennä ampumaan — muuten en näinä nykyisinä poloisina päivinä suinkaan olisi tietänyt mistä saada ruutia teidän huvitustanne varten. — Ja sanokaapa nyt, hyvä herra, koska teidän vihanne on lauhtunut, enkö ole tätä suorittanut hyvin ja ettekö voi paljoa paremmin tuolla alhaalla kuin mitä olisitte voineet teidän oman torninne raunioitten sisäpuolella, niinkuin meidän asiamme — Jumala paratkoon! — tätä nykyä ovat?"
"Kylläpä taidat olla oikeassa, Kaleb, luullakseni. Mutta ennenkuin poltat tornini todenteolla taikka leikilläkin, saattaisipa sentään minulla olla oikeus saada tietoa sinun salahankkeistasi."
"Hyi hävetkää, armollinen herra!" vastasi Kaleb. "Kyllähän minun kaltaisen vanhan ukkorähjän hyvin sopii valehdella talon kunnian kannattamiseksi; mutta se ei kävisi laatuun semmoiselle herralle kuin te. Ja sitä paitsi, nuorilla ihmisillä ei ole tarpeeksi ymmärrystä; he eivät osaa käyttää pientä hätävaletta parhaimmalla tavalla. Mutta tämä tulipalo — sillä tulipalosta sen nyt tulee käydä, vaikka minun täytyisi polttaa vanha talli maahan tehdäkseni asian uskottavammaksi — tämä tulipalo, paitsi sitä, että siitä saamme syyn pyytää mitä ikänä tarvitsemme lähikylistä ja alhaalta satamasta — tämä tulipalo on sellainen, että se on kääntävä kunniaksi talolle montakin seikkaa, joista minun on täytynyt kaksikymmentä kertaa joka päivä lasketella valheita joutilaille nulikoille ja naikkosille, ja pahinta kaikista oli se, että he eivät sittenkään tahtoneet uskoa."
"Se oli kova onni tosiaan, Kaleb. Mutta enpä käsitä sentään, kuinka tästä tulipalosta olisi apua totuudenhalullesi tai uskottavuudellesi."
"No siinäpä se onkin!" virkkoi Kaleb. "Enkö juuri sanonut, ettei nuorilla ihmisillä ole tarpeeksi ymmärrystä? — Mitä apua minulla siitä muka olisi, kysyi hän? — Siitä koituu hyvin uskottava syy, jolla voi hoitaa talon kunniaa parikymmentä vuotta eteenpäin, jos sitä taitavasti käytetään. — Missä ovat talon maalauskuvat? sanoo joku nokkela. — Tuo suuri tulipalo Wolfs Cragissa! vastaan minä. — Missä ovat talon hopea-astiat? kysyy toinen. — Tuossa suuressa tulipalossa. Kukapa silloin olisi muistanut hopeita, kun henki oli hädässä! — Missä ovat käymä- ja talousvaatteet! — Missä ovat tapetit ja seinäkoristeet? — Missä komeat vuoteet, uutimet, peitot, päänalaiset ja kirjaillut kankaat? — Tulipalo — tulipalo — tulipalo! — Käyttäkää tätä tulipaloa hyvin, niin se on korvaava kaikki, mitä teillä ei ole, mutta pitäisi olla — ja onhan tavallansa tämmöinen hyvä syy, millä puutteen voi peittää, parempi kuin itse puuttuvat kalut. Sillä ne kuluvat ja menevät rikki ja häviävät aikaa myöten; mutta hyvä selitys, jos sitä käyttää ymmärtäväisesti ja varovasti, saattaa tuottaa apua aatelisherralle ja hänen suvulleen Jumala tiesi kuinka kauan!"
Ravenswood tunsi liian hyvin hovimestarinsa itsepäisyyden ja itserakkauden ruvetaksensa enemmän taistelemaan tätä asiata vastaan. Hän jätti siis Kalebin iloitsemaan onnistuneesta keksinnöstään ja palasi kylään, jossa markiisi sekä hyvät talonemännät jo olivat vähän huolissaan — edellinen Ravenswoodin poissaolosta, jälkimmäiset siitä pelosta, että heidän keittotaitonsa tämän viivytyksen vuoksi saattaa tulla häväistyksi. Kaikki huoli nyt jälleen hälveni, ja he kuulivat ilolla sen sanoman, että tuli tornissa oli sammunut pääsemättä kellareihin. Se oli ainoa seikka, jonka Ravenswood katsoi sopivaksi ilmoittaa hovimestarinsa salahankkeesta.
He kävivät nyt kelpo illalliseen käsiksi. Mutta mestari Girderiä ja hänen emäntäänsä ei saatu millään pyynnöllä istumaan samaan pöytään korkea-arvoisten vierasten kanssa, vaikka he olivatkin omassa talossaan. He seisoivat lattialla, kunnioittavasti ja huolellisesti palvellen pöydän ääressä istuvia herroja. Semmoinen oli sen ajan tapa. Vähemmin kursaileva oli vanha muori, jolle ikä ja tuttavuus Ravenswoodin kanssa antoi rohkeutta. Hän käyttäytyi puoleksi kuin ravintolan emäntä, puoleksi kuin yksityisen talon rouva, jonka vieraat ovat korkeampaa säätyä kuin hän itse. Hän pyysi, jopa käskikin vieraita ottamaan niitä ruokia, jotka hänen mielestään olivat parhaat; ja tottelipa hän myös aivan mielellään heidän pyyntöjään, maistellen hiukkasen kaikista herkuista, kehoittaakseen vieraita esimerkillään. Usein hän kuitenkin jätti syömisensä kesken ja valitti, "että herra markiisi söi niin vähän — että nuoriherra kalusi paljasta luuta — että tietysti tässä pöydässä ei ollut mitään niin korkea-arvoisille herroille kelpaavaa — että lordi Allan Ravenswood, olkoon hänen sielunsa autuas, mielellään otti 'ön verr', se, sanoi hän, merkitsi viinaryyppyä latinaksi — että paloviina oli suoraan Ranskasta tuotu; sillä huolimatta kaikista Englannin tullisäännöistä ja tullinuuskijoista eivät Wolfs-Hopen alukset vielä ole unohtaneet Dunkirken tietä."
Nyt tynnyrintekijä tyrkki anoppiansa kylkeen, mutta siitä ei ollut muuta hyötyä kuin että ämmä jatkoi puhettansa hänestä.