"Sytytin vain vihkosen kanervaa ja pehkuja pihassa palamaan sen jälkeen kun olin lähettänyt pois tuon palvelijalurjuksen. Ja puhuakseni totista totta, kun te taas toiste lähetätte tai tuotte tänne jonkun, niin tuokaa vain herrasväkeä, eikä mitään vieraita palvelijoita, semmoisia kuin tuo Lockhard-pahuus, joka yhtenään tirkisteli ja tarkasteli ja katsasteli talouden nurjaa puolta meidän talon kunnian häväistykseksi ja pakotti minut saattamaan sieluni helvetin omaksi sillä, että laskin suustani valheen toisensa perästä kiireemmin kuin voi lukeakaan. Mieluummin minä sytyttäisin tornin oikein toden teolla palamaan ja palaisin sinne itsekin päälliseksi kuin tahtoisin antaa talon kunniaa häväistä tuolla lailla."
"Tuhannen kiitosta siitä tarjouksesta totta tosiaan, Kaleb", sanoi herra, joka töin tuskin saattoi hillitä nauruansa, vaikka hän samalla myös oli vähän suutuksissaan. "Entäs ruuti? Onko niitä tornissa? Markiisi näkyi tietävän jotain semmoista."
"Ruuti! — Ha, ha, haa! — Markiisi! — Ha, ha, haa!" nauroi Kaleb. "Vaikka te, armollinen herra, löisitte päänikin poikki, enpä nyt voisi olla nauramatta — markiisi — ruuti! — Sitäkö olisi siellä? Kyllä kai! Ja tiesikö hän siitä? Tiesi kyllä! Markiisi tiesi sitä olevan, ja se oli juuri taas temppu. Sillä kun en saanut teitä, armollinen herra, tyydytetyksi muulla puheellani, niin minä laskettelin jonkun sanan lisäksi tuosta ruudista ja narrasinpa sillä markiisin käymään itse asiaan käsiksi."
"Mutta sinä et vielä ole vastannut kysymykseeni", sanoi Ravenswood maltittomasti. "Millä lailla ruuti sinne tuli, ja missä se nyt on?"
"Voi, tulihan se, jos tahdotte sen tietää", vastani Kaleb salaisella katseella kuiskuttaen, "silloin kun täällä piti nostettaman pikku kapina. Ja markiisi ja muut Pohjoismaan suuret herrat, ne olivat kaikki samassa puuhassa. Ja monta kelpo pyssyä ja miekkaa kuljetettiin tänne Dunkirkestä paitsi tuota ruutia. Hirmuisen paljon vaivaa meillä olikin tuodessa niitä torniin yön pimeydessä, sillä sen te ymmärrätte, ettei jokaisen pitänyt saada vihiä tämmöisistä arkaluontoisista hankkeista. Mutta jos te nyt tahdotte palata kestikievariin illalliselle, niin kerron teille kaikki tyynni matkalla."
"Ja nämä poika-raukat", kysyi Ravenswood, "tahdotko, että he istuvat tässä kaiken yötä odottamassa siksi kunnes torni, joka ei edes palakaan, räjähtäisi ilmaan?"
"En suinkaan, jos te, armollinen herra, tahdotte, että he menevät kotiin. Vaikka", lisäsi Kaleb, "eipä siitä tulisikaan heille liiaksi vahinkoa; he kiljuisivat vähemmin huomenna ja nukkuisivat sikeämmin illalla. Mutta olkoon niinkuin te tahdotte, armollinen herra."
Kaleb lähestyi siis poikanulikoita, jotka seisoivat mäen kukkuloilla, ja ilmoitti heille ankaralla äänellä armollisten herrojen, lordi Ravenswoodin ja markiisi A——n käskeneen, ettei torni saisi räjähtää ilmaan ennenkuin seuraavana päivänä päivällisajalla. Pojat kuultuaan tämän lohdullisen ilmoituksen hajaantuivat. Pari heistä sentään seurasi Kalebia saadaksensa enemmän tietoja asiasta, varsinkin paistinvartaan vääntäjä, jonka Kaleb oli peijannut. Hän kiljui: "Herra Balderston! Herra Balderston! Onko torni sitten sammunut aivankuin vanhan ämmän taula?"
"Niin onkin, nulikka", vastasi hovimestari. "Luulitko, että semmoisen lordin kartano kuin lordi Ravenswoodin palaisi vain palamistaan huolimatta siitä, että hän itse omin silmin on katsomassa? — Pitää aina", jatkoi Kaleb, päästyänsä irti ryysyisestä kantapojastaan ja tultuaan likemmäksi herraansa, "taivutella poikia, niinkuin viisaat miehet sanovat, sinnepäin mihin heidän tulee kääntyä, ja ennen kaikkea muuta opettaa heitä pitämään parempia ihmisiä kunniassa — —"
"Mutta etpä vielä, Kaleb, olekaan virkkanut minulle, mihin nuo aseet ja ruudit joutuivat", sanoi Ravenswood.