"Kylläpä se kuitenkin joskus on ylettyvä", sanoi Bucklaw, "ja hänen sukulaiseensa Ravenswoodiin myös vielä päälliseksi. Sillä välin tahdon pitää huolta siitä, ettei heidän aiheuttamansa häväistys tuota vahinkoa neiti Ashtonille. On se saakelin ikävä asia sentään, ja minä soisin, että se olisi jo suoritettu. Tuskinpa tiedän, miten häntä pitäisi puhutella — mutta täytä pikarit, Craigie-veikkonen, ja juokaamme hänen maljansa. Ilta on jo kulunut myöhään ja kelpo klaret-viinistä tehty yömyssy on parempi kuin parhaatkin miettimismyssyt koko Euroopassa."
[KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.]
Tää on meillä puheenaineen' aina.
Yöll' ei hän tältä puheelt' unta saanut.
Pöydäss' ei saanut syödä rauhassa.
En muusta puhunutkaan kahden kesken
ja seuroissakin siihen viittailin.
Shakespeare. Hairauksia.
Seuraavana aamuna Bucklaw ja hänen uskollinen Achateksensa Craigengelt ilmestyivät Ravenswoodin kartanoon. Herra ja rouva ottivat heidät mitä kohteliaimmalla tavalla vastaan, ja samoin teki myös heidän poikansa ja perillisensä eversti Ashton. Änkytettyään ja punastuttuaan (sillä vaikka hän muissa asioissa oli tarpeeksi rohkea, niin oli hän kuitenkin lammasmaisen ujo, niinkuin ainakin ne ihmiset, jotka harvoin ovat oleskelleet sivistyneessä seurassa) — Bucklaw vihdoinkin sai suustaan sen pyynnön, että saisi viimein puhella neiti Ashtonin kanssa heidän lähenevästä liitostaan. Herra Ashton ja hänen poikansa katsahtivat rouvaan, joka aivan huolettomasti vastasi Lucyn tulevan heti herra Bucklaw'n puheille. "Mutta minä toivon", lisäsi hän hymyillen, "että koska Lucy on niin nuori ja niin äsken viekoitettu kihloihin, jota hän nyt kovasti häpeää, niin te, hyvä Bucklaw, ette pane pahaksi, jos hän mielellään soisi äitinsä olevan läsnä tässä keskustelussa."
"Totta puhuen, hyvä rouva", sanoi Bucklaw, "sitä juuri minäkin puolestani olisin pyytänyt. Sillä minä olen niin vähän oppinut sitä, mitä kohteliaisuudeksi sanotaan, että varmaankin vahingossa laskisin suustani joitakuita hirvittäviä tyhmyyksiä, jollette te auttaisi minua tulkitsemaan sanani."
Näin Bucklaw ujoutensa hämmästyksestä tällä ratkaisevalla hetkellä unohti täydestä syystä heränneen pelkonsa, että rouva Ashton vastustamattomasti piti tyttärensä ajatukset kurissa, ja näin hän menetti tilaisuuden saada omalla tiedustelemisellaan selvää Lucyn sydämen oikeista tunteista.
Muut herrat läksivät ulos, ja vähän ajan kuluttua astui rouva Ashton sisään tyttärensä kanssa. Lucy oli ulkomuodoltaan samanlainen kuin edellisissäkin tilaisuuksissa, joissa Bucklaw oli nähnyt hänet, ja hän osoitti pikemmin mielenrauhaa kuin liikutusta. Mutta tarkkasilmäisemmänkin tarkastelijan olisi ollut vaikea päättää, oliko tämä mielenrauha toivottomuuden vai huolettomuuden synnyttämä. Bucklaw'n mielessä riehuivat hänen omat tunteensa, niin ettei hänessä ollut tarkkaa naisen sydämen tutkijaa. Hän laski änkyttämällä suustansa sekavan puheen, hämmentäen aivan yhteen kaikki ne pari kolme asiaa, joista hän tahtoi puhua, ja lopetti jyrkästi kesken ennenkuin hän vielä oli päässyt oikeaan päätökseen. Neiti Ashton kuunteli tai oli kuuntelevinaan, mutta ei virkkanut yhtäkään sanaa vastaukseksi. Hän vaan piti silmänsä tuikeasti kiinni pienessä koruompeluksessaan ja teki sormillansa ahkerasti työtä, lieneekö se sitten johtunut vanhasta tottumuksesta vai tapahtunut tietämättä. Rouva Ashton istui vähän syrjempänä, melkein piilossa syvässä ikkunakomerossa, johon hän oli nostanut tuolinsa. Tästä paikasta hän nyt äänellä, joka kylläkin soi lempeältä ja leppoisalta, mutta sittenkin oli hiukan käskevä, milt'ei pakottava, kuiskasi: "Lucy kultaseni, huomaa — oletko kuullut, mitä Bucklaw sanoi?"
Tieto äidin läsnäolosta näkyi kadonneen onnettoman tytön muistista. Hän säpsähti, pudotti neulansa ja antoi hätäillen ja melkein yhdessä hengenvedossa kaksi perin vastakkaista vastausta: "Kyllä, äiti — en, äiti — suokaa anteeksi, en kuullutkaan."