"Minä olen laskenut tarkasti viikot, päivät, tunnit ja minuutit", sanoi Lucy, "ja viikon kuluttua vastaus on tuleva, jollei hän ole kuollut. — Saanko rukoilla teitä, herra", hän kääntyi Bucklaw'n puoleen, "että pyytäisitte äitiäni suomaan minulle armon aikaa tässä asiassa?"
"Minä tahdon hartaasti pyytää sitä rouva Ashtonilta", vastasi Bucklaw. "Niin totta kuin olen kunniallinen mies, neiti Ashton, minä kunnioitan teitä tämän hienotunteisuuden vuoksi. Ja vaikka tämän kosintani onnistuminen on nyt minulle kalliimpi sydämen toivo kuin koskaan ennen, luopuisin siitä heti paikalla, jos sitä asiaa niin ajateltaisiin, että teille tulisi siitä hetkenkään mielipahaa."
"Sitä ei herra Bucklaw'lla luullakseni ole syytä pelätä", sanoi rouva Ashton vihastuksesta vaaleana, "koska tyttären onni on oman äidin huolena. — Saanko kysyä, Lucy, mitä sanoja viimeinen kirjeesi sisälsi?"
"Aivan samat sanat, äitini", vastasi Lucy, "jotka te käskitte minun edelliselläkin kerralla kirjoittaa."
"Viikon kuluttua", sanoi äiti teeskennellen jälleen äänensä lempeäksi, "voimme siis, armas kultaseni, toivoa tämän viivyttelemisen loppuvan."
"Neiti Ashtonia ei saa kiirehtiä", virkkoi Bucklaw, jonka tunteitten tylsyys ei suinkaan ollut syntyisin mistään sydämen pahuudesta. "Sanansaattaja voi tulla estetyksi tai viivytetyksi. Muistanhan minä, kuinka kerran koko päivä meni hukkaan matkalla siitä syystä vain, että hevoselta kenkä oli pudonnut. — Malttakaas, kun katsahdan almanakkaani — kahdeskymmenes päivä tästä lukien on pyhän Juudan päivä, ja edellisenä päivänä pitää minun olla Caverton Edgessä katselemassa herra Kittlegirthin mustan tamman ja Johnson jauhokauppiaan nelivuotisen varsan välistä kilpajuoksua. Mutta voinhan ratsastaa sieltä yötä myöten tänne, tai myös voi Craigie-veikko kertoa minulle miten kilpailu päättyi. Ja toivon, että sillä välin, samoin kuin en itse ole kiusaava neiti Ashtonia enemmillä vaatimisilla, tekin, armollinen rouva ja herra Ashton ja eversti, olette niin hyvät ja suotte neiti Lucyn häiritsemättä ja rauhassa tehdä päätöksensä."
"Herra", sanoi neiti Ashton, "te olette jalomielinen."
"Mitä siihen tulee, neiti Ashton", vastasi Bucklaw, "en luulisi olevani muuta kuin suora, hyväsydäminen nuori poika, niinkuin jo ennen sanoin, joka mielellään tekisi teidät onnelliseksi, jos te neuvotte häntä miten se olisi tehtävä."
Näin puhuttuaan hän lausui jäähyväisensä liikutetummalla mielellä kuin mikä muulloin oli hänelle tavallista, ja läksi pois. Rouva Ashton saattaessaan häntä huoneesta vakuutti hänelle, että Lucy täydelleen tunsi ja käsitti hänen rakkautensa vakavuuden: myös rouva pyysi häntä ennen lähtöään käymään herra Ashtonin puheilla, "koska", lopetti hän iskien Lucyyn tuikean katsahduksen, "Pyhän Juudan päivänä meidän kaikkien pitää olla valmiit nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme painamaan."
"Nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme painamaan!" toisti Lucy hiljaa itsekseen, kun ovi painui kiinni. "Nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme painamaan — ja niin tehtyämme kuolemaan!" Ja lyöden laihtuneet kätensä yhteen hän vaipui tuolia vasten, jolla istui, ja lepäsi sitten ikäänkuin tunnottomana.