"Aivan niin, aivan oikein", sanoi Bucklaw, ja sitten hän puoleksi hyräili, puoleksi lausui seuraavat säkeet vanhasta laulusta:
"Vanhasta rakkaudesta ensin luovu,
ja sitten vasta uuteen lempeen suovu."
"Mutta olisinpa luullut", lisäsi hän vähän aikaa ääneti oltuaan, "että teillä olisi jo ollut aikaa saada kuusikin kertaa vastaus Ravenswoodilta. Piru vie, haluttaisipa minua mennä itse noutamaan sitä vastausta, jos neiti Ashton tahtoo suoda minulle sen kunnian ja uskoa minulle sen toimen."
"Ei millään muotoa", sanoi rouva Ashton, "meillä on ollut suuri vaiva saada poikani Douglas (jolle se toimi paremmin sopisikin) estetyksi lähtemästä niin vaaralliselle matkalle. Ja luuletteko, että me sallimme teidän, hyvä ystäväni, joka olette meille melkein yhtä rakas, mennä tuon hurjan miehen luo tämmöiselle hurjalle asialle? Kaikki meidän ystävämme arvelevat, ja niinpä sinunkin, Lucy kulta, pitäisi arvella, että koska tuo kelvoton mies ei ole sanaakaan vastannut kirjeeseesi, tämä vaitiolo, niinkuin muulloinkin aina, on pidettävä suostumuksena. Ja liittoa kahden ihmisen välillä on pidettävä mitättömänä, kun toinen ei valvo enää oikeuttansa. Herra Ashton, joka ymmärtää semmoiset asiat paraiten, sanoo niin aivan selvään; ja siis, Lucy kulta — —"
"Äiti", vastasi Lucy tavattoman innokkaasti, "älkää minulta vaatiko enempää — jos hän antaa minulle onnettoman lupaukseni takaisin, sitten, sen jo sanoin, saatte tehdä minulle mitä tahdotte — sitä ennen olisi suuri synti niin Jumalan kuin ihmisten edessä, jos tekisin niinkuin vaaditte."
"Mutta, armaiseni, jos tuo mies itsepintaisesti on vastaamatta — —"
"Kyllä hän vastaa", vakuutti Lucy; "nyt on kuusi viikkoa kulunut siitä, kun hänelle lähetin jäljennöksen edellisestä kirjeestäni luotettavan sanansaattajan kautta."
"Et suinkaan! Ethän voinut — ethän tohtinut — —" sanoi rouva Ashton kiivaudella, joka aivan poikkesi hänen teeskennellystä sulavuudestaan. Mutta hän oikaisi kohta puheensa: "Lucy, armas kultaseni", virkkoi hän mitä lempeimmällä moittivalla äänellä, "kuinka sinulle saattoi tulla sellaista mieleen?"
"Ei se tee mitään", sanoi Bucklaw. "Minä kunnioitan neiti Ashtonia tämän arkatuntoisuuden tähden, ja ainoa, mitä soisin, olisi että hän olisi valinnut minut sanansaattajakseen."
"Ja kuinka kauan, olkaa hyvä, neiti Ashton, ja virkkakaa", kysyi äiti pilkaten, "meidän pitää odottaa teidän Pacoletinne, teidän ilmojen kautta lentelevän sanansaattajanne tuloa, koska ette voinut uskoa asiaanne meidän mitättömille, tavallisille, lihaa ja verta oleville postimiehillemme?"