"Herra Ravenswood", vastasi rouva Ashton, "te olette saanut kysyä kysyttävänne niinkuin tahdoitte. Mutta näettehän, että minun tyttäreni on aivan kykenemätön teille vastaamaan. Minä siis tahdon vastata hänen sijastansa ja antaa teille vastauksen, johon teidänkin täytynee tyytyä. Te tahdotte tietää, haluaako Lucy Ashton vapaaehtoisesti, että kihlaus, johon hän on tullut viekoitetuksi, rikottaisiin. Teillä on omassa kädessänne hänen kirjeensä, jossa hän pyytää sanaansa takaisin; ja vielä selvempänä todistuksena hänen tahdostaan on tämä naimisliitto Bucklaw'n herran kanssa, jonka hän tänä aamuna on allekirjoittanut tämän arvoisan kirkkoherran nähden."
Ravenswood katsoi osoitettuun paperiin ikäänkuin kiveksi jähmettyneenä. "Ja onko neiti Ashton", kysyi hän papilta, "petoksetta ja pakoituksetta allekirjoittanut tämän paperin?"
"Sen vakuutan niin totta kuin virkani on pyhä."
"Tämä tosiaankin", lausui Ravenswood tylysti, "on vastustamaton todistus, ja tarpeetonta sekä epäkunniallista olisi, jos vielä tuhlaisin sanojani mitättömiin moitteisiin. — Tässä, neiti Ashton", hän laski Lucyn eteen sen paperin, joka sisälsi heidän allekirjoittamansa kihlauksen, sekä myös kultarahan puoliskonsa, "tässä ovat teidän ensimmäisen kihlauksenne vahvistukset; olkaa uskollisempi tässä uudessa liitossanne. Minun vain pitää vielä vaivata teitä sillä pyynnöllä, että antaisitte pois vastaavat merkit, jotka ovat todistuksena minun liian suuresta luottamuksestani — tai pikemmin sanoen, minun erinomaisesta hulluudestani."
Rakastajansa vihaiseen katseeseen Lucy vastasi silmänluonnilla, joka näytti, ettei hän käsittänyt paljon mitään. Osaksi hän kuitenkin näkyi älynneen Ravenswoodin sanat; sillä hän nosti kätensä, ikäänkuin päästääkseen auki sinisen nauhan, joka oli hänellä kaulassa. Tätä aikomusta hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään; mutta rouva Ashton leikkasi nauhan poikki ja irroitti siitä kultarahan puoliskon, jota Lucy siihen asti oli salaa povellaan kantanut. Lucyn kopio sopimuskirjasta oli jo jonkun aikaa ollut hänen äitinsä hallussa. Ylpeällä niiauksella rouva ojensi molemmat Ravenswoodille, joka saadessaan kultakappaleen käteensä oli suuresti liikutettu.
"Ja näinkö hän kantoi sitä", puhui hän itsekseen, "näinkö hän kantoi sitä omalla povellaan — aivan lähellä omaa sydäntään — silloinkin kun — — Mutta valitukset eivät nyt auta", sanoi hän pyyhkäisten silmästänsä siihen uhkuneen kyyneleen ja tuli jälleen tylyn ja vakavan näköiseksi. Hän meni kamiinitakan luo ja viskasi paperit sekä kultakappaleet tuleen, tallaten niitä kantapäillään, ikäänkuin perinjuurin hävittääkseen kaikki.
"En tahdo kauemmin", sanoi hän sitten, "olla täällä vastenmielisenä vieraana. — Siihen pahaan, mitä te minulle suotte, ja siihen pahaan, mitä te minulle olette tehnyt, rouva Ashton, en tahdo vastata muuta kuin että soisin tämän olevan viimeisen vehkeenne teidän tyttärenne kunniaa ja onnea vastaan. — Ja teille, neiti Ashton", jatkoi hän Lucyn puoleen kääntyen, "ei minulla nyt enää ole muuta sanottavaa, kuin että rukoilen Jumalaa, että te ette tulisi kaikkien ihmisten puheen aiheeksi tämän teidän oikullisen ja tieten taiten tehdyn petoksenne tähden." Näin puhuttuaan hän kääntyi ympäri ja läksi ulos huoneesta.
Herra Ashton oli sillä välin pyynnöillään ja käskyillään pidätellyt poikaansa sekä Bucklaw'ta syrjäisessä huoneiston osassa, jotta he eivät uudestaan tapaisi Ravenswoodia. Mutta kun tämä astui suuria portaita myöten alas, antoi Lockhard hänelle kirjeen, jossa oli Sholto Douglas Ashtonin nimi allekirjoituksena. Se sisälsi, että Ravenswoodin herra antaisi tiedoksi, mistä hän neljän, viiden päivän kuluttua olisi tavattavana, koska kirjeen lähettäjällä olisi suoritettava tärkeä tehtävä hänen kanssansa, niin pian kuin eräs välttämätön perheasia ensin oli loppuun saatu.
"Vastatkaa eversti Ashtonille", sanoi Ravenswood vakavasti, "että minä olen Wolfs Cragissa tavattavana milloin vain hänen aikansa paraiten sallii."
Ja kun hän sitten astui ulkoportaita alas, jotka johtivat kartanolle, tuli taas Craigengelt häntä vastaan tuoden sanan, että Bucklaw'n herra toivoi, ettei Ravenswood lähtisi vielä Skotlannista, ei ainakaan kymmeneen päivään, koska Bucklaw mielellään tahtoisi lausua hänelle kiitoksensa sekä entisestä että myös äskeisestä kohteliaisuudesta.