Bucklaw tosin ei olisi suinkaan vaatinut tämmöistä liikaa kiirettä, jos hän olisi käsittänyt neiti Ashtonin terveyden tai pikemmin mielen todellisen tilan. Mutta sen ajan tapa tämmöisissä tilaisuuksissa ei sallinut muuta kuin aivan lyhyitä, harvoja keskusteluja sulhasen ja morsiamen välillä; ja rouva Ashton käytti tätä tapaa niin taitavasti, ettei Bucklaw saanut nähdä mitään eikä tietää onnettoman morsiamensa terveydestä ja tunteista.
Häitten edellisenä iltana Lucylle tuli taas kevytmielisyyden puuska, niin että hän nuoren tytön tavallisella ilolla tarkasti kaikki häävaatteet y.m., jotka oli varattu kutakin perheen jäsentä varten.
Aamu koitti kirkkaana ja iloisena. Häävieraat kokoontuivat uhkein parvin likeltä ja kaukaa. Siinä iloisessa juhlassa olivat läsnä herra Ashtonin sukulaiset sekä rouvan vielä korkeampisäätyinen suku, niin myös sulhasen kaikki sukulaiset ja ystävät, kaikki komeissa vaatteissa ja jalojen ratsujen selässä, jotka olivat nekin koreissa valjaissa ja siloissa. Olipa paitsi näitä vielä melkein jokainen arvokkaampi presbyteriläisperhe seitsemän penikulman alalla katsonut velvollisuudekseen saapua tähän tilaisuuteen, jota pidettiin jonkinlaisena voittona markiisi A——sta, koska hänen sukulaiselleen sen kautta oli tapahtunut häväistys. Komea aamiainen oli vieraiden tultua tarjona, ja heti kun pöydästä noustiin, huudettiin: "Hevosten selkään!" Morsian astui Henrik veljensä ja äitinsä välillä. Hänen eilinen iloisuutensa oli muuttunut syväksi surullisuuden varjoksi, joka ei sentään näyttänyt luonnottomalta näin tärkeänä hetkenä. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat, mitä ei oltu moneen aikaan nähty. Tämä hänen kasvojensa ihmeellinen ihanuus ja hänen pukunsa komeus vaikutti sen, että hänen astuessaan ulos nousi yleinen ihastuksen humina, johon eivät naisetkaan voineet olla ottamatta osaa. Hääväen noustessa hevosten selkään herra Ashton, joka oli rauhan mies ja kaikkien menojen tarkka noudattaja, torui Henrik poikaansa siitä, että tämä oli vyölleen ripustanut omituisen pitkän sotamiekan, jonka hän oli veljeltään everstiltä lainannut.
"Jos sinulla pitää olla ase", sanoi isä, "tässä rauhallisessa tilaisuudessa, niin mikset ottanut sitä lyhyttä tikaria, joka sinulle tuotiin Edinburghista?"
Poika puolustautui selittäen, että tikari oli kadonnut tietämättömiin.
"Sitten olet kai sen itse pannut piiloon", virkkoi isä, "siitä turhasta halusta, että tahdoit pitää kupeellasi tuommoista kummitusta, joka olisi saattanut kelvata ritari William Wallaselle. — Mutta samapa se, nouse nyt hevosen selkään ja pidä huoli sisarestasi."
Poika teki kuten käskettiin ja sai sijansa komean saattojoukon keskuksessa. Siihen aikaan hänen päässään pyöri vain hänen oma ulkomuotonsa, miekkansa, kultasilainen nuttunsa ja sulkatupsuhattunsa, niin ettei hän huomannut mitään muuta. Mutta myöhemmin hän aina kuolinpäiväänsä saakka muisti, että hänen sisarensa käsi, joka kosketteli häntä, kun Lucy istui satulassa hänen takanaan, tuntui kylmältä ja kostealta kuin hautakiven marmori.
Loistaen kauas mäkien ja alankojen yli tämä uljas hääsaattue saapui viimein pitäjän kirkolle, jonka he täyttivät melkein aivan täyteen. Sillä herroja ja naisia — palvelijoista puhumattakaan — oli toista sataa läsnä. Vihkiminen toimitettiin presbyteriläisten menojen mukaan, johon kirkkokuntaan Bucklaw'kin nyt oli katsonut parhaaksi kääntyä.
Kirkon edustalla jaettiin runsaasti almuja lähiseutujen vaivaisille, ja jaon toimittajana oli John Mortsheugh, joka vastikään oli tullut muutetuksi autiolta Erakon kirkkomaaltansa haudankaivajan virkaan Ravenswoodin kylän kirkkoon. Gourlayn mummo, kahden ikäsisarensa kanssa — (samoja, jotka olivat häntä auttaneet sokean Liisan ruumista kääriessä) — istui syrjässä laakealla hautakivellä, kateellisesti katsellen heille tulleita osia. "Olisipa John Mortsheugh", virkkoi Anni Winnie, "voinut muistaa vanhoja aikoja ja vanhoja kummejansa, vaikka hän onkin niin korea tuossa uudessa, mustassa nutussaan. Minä vain olen saanut viisi silliä, en kuutta, eikä tämä näy olevan oikea kuuden-pennyn raha, ja onpa tämä lihapalakin, tohdin sanoa, unssin vertaa keveämpi kaikille muille annettuja paloja. Ja se vielä päälliseksi on suonikasta polvipalaa, kun sitä vastoin sinun palasi, Leena, on takareittä."
"Minunko vai, sanoi hän?" mutisi halvattu ämmä, "minun palani on puoleksi luuta, luullakseni. Kun suuret herrat antavat jotain siitä, että köyhät vaivaiset käyvät heidän häissään ja hautajaisissaan, pitäisi ainakin antaa semmoista, josta on apua, luulisin minä."