"Minä sanon sinulle", vakuutti ennustaja, "hänen hikiliinansa on jo noussut hänelle kaulaan, uskokaa pois, ken tahtoo. Hänen tiimakellossaan ei ole enää monta hiekkajyvää karisematta, eikä se kummaa olekaan — kun sitä on niin kovasti ravistettu. Lehdet karisemistaan karisevat nyt puista, mutta hän ei ole elävin silmin näkevä niiden tanssivan ja pyöriskelevän kuin keijukaiset Martinpäivän tuulessa."
"Sinähän hoitelit häntä kolme kuukautta", virkkoi halvattu eukko, "ja sait siitä kaksi punaista kolikkoa, jollei minulle ole valhetta kerrottu."
"Niin, niin", vastasi Gourlay ämmä katkerasti irvistäen. "Ja lupasihan herra Ashton minulle vielä kelpo punaisen puvunkin kaupan päällisiksi — polttolavan ja kahleet ja tervatynnyrin, tyttöseni! — Eikö se ole kunnon juomarahaa, — kun minä valvoin yöt päivät hänen kituvan tyttärensä kanssa. Mutta pitäköön hän vain sen palkan oman armollisen rouvansa varalta, kummit."
"Olenpa jo kuullut huhun" sanoi Anni Winnie, "että tuo armo ei ole aivan armollinen rouva."
"Näettekö häntä tuossa", sanoi Gourlay mummo, "kuinka hän kiemailee ratsastaessaan harmaalla ruunallansa kirkkomaalta? — Onpa hänessä enemmän pirun juonia, tuossa vaimossa, joka noin komeana ja koreana tuolla ratsastaa, kuin kaikissa Skotlannin noita-akoissa, jotka ikänä ovat kuutamolla lentäneet North-Berwickin nurmikon yli."
"Mitä te noita-akoista puhutte, te sen vietävät ämmät!" tiuskaisi John Mortsheugh. "Teettekö te tässä taikojanne aivan kirkkomaan keskellä manataksenne turmiota sulhaselle ja morsiamelle? Pois kotiin nyt, sillä jos minä otan siimani käteen, niin te joudutte perille kiireemminkin kuin mitä tahtoisitte."
"Huh, hyvänen aika!" vastasi Gourlay ämmä. "Nytpä muka koreillaan ja keikistellään uudessa, mustassa nutussa ja hyvin jauhoitetussa tukassa, ikäänkuin ei oltaisi ikänä nälkää nähty! Ja varmaanhan sitten vingutetaan viulupahaista tänä iltana herraskartanossa, mihin muutkin kaikki käsisahurit monen virstan päästä taitavat tulla. Saapas vain nähdä, John, kestänevätkö sinun kielesi — siinä se temppu on, poikaseni."
"Kuulkaapas vieraat miehet", sanoi Mortsheugh, "kuinka hän uhkaa minulle vahinkoa ja noituu minua. Jos jotain pahaa tänä iltana sattuu minulle tai minun viululleni, niin kyllä siitä laitan mustimman yöllisen retken, jolla hän ikänä on käynyt. Minä vedän hänet pappiskokouksen ja kirkkoneuvoskunnan eteen — olenhan minä itsekin puoli pappi, nyt kun olen unilukkarina asutussa pitäjässä."
Näiden ämmien ja koko ihmiskunnan välinen viha teki, että juhlalaitokset eivät nostattaneet heidän mielihyväänsä; mutta niin ei ollutkaan muun kansanjoukon laita. Hääjoukon komeus, koreat puvut, tuliset ratsut, kauniiden naisten ja jalojen herrojen iloinen näky vaikuttivat niinkuin tuleekin katsojien mieleen. Lakkaamattomat huudot: "Eläköön Ashtonit ja Bucklaw't!" sekä pistoolien ja pyssyjen pamaukset, joilla morsianta tervehdittiin, todistivat, kuinka suurella mielihyvällä kansa katseli hääjoukkoa, seuratessaan sen paluumatkaa kartanolle. Joku vanha talonpoika tai hänen emäntänsä tosin irvisteli tuon äsken kohonneen suvun komeudelle muistellen hävinneiden ravenswoodilaisten aikoja. Mutta hekin tunkeilivat sittenkin kartanolle, himoten sitä hyvää ruokaa, jota siellä tänä päivänä oli tarjona niin köyhille kuin rikkaillekin, ja tunnustivat siten, että "siellä herra, missä herkut."
Näin palasi Lucy isänsä kotiin, kaikki sekä rikkaat että köyhät seurassaan. Bucklaw oikeutensa mukaan ratsasti nuorikkonsa rinnalla; mutta tottumattomana tähän outoon asemaan hän pikemmin koetti vetää kansan huomiota puoleensa komeudellaan ja ratsastustaidollaan kuin yrittämällä puhella kahden kesken Lucyn kanssa. He saapuivat onnellisesti kartanolle kesken tuhansia riemullisia hurraahuutoja.