Niinkuin tiedämme, vietettiin vanhaan aikaan häitä juhlallisella komeudella, jonka nykyajan hienompi aisti on hylännyt. Häävieraat tässä tilaisuudessa saivat ylenmäärin runsaan päivällisen, jonka tähteet, sen jälkeen kun palvelijat olivat niistä kyllänsä saaneet, jaettiin hurraavalle kansalle; ja niihin vielä lisättiin niin monta tynnyrillistä olutta, että ilo ulkonakin nousi pian yhtä korkealle kuin sisällä huoneissa. Herrat joivat sen ajan tavan mukaan pitkin siemauksin kallista viiniä; naiset puolestaan, valmistuttuaan tansseihin, joilla hääilo aina päättyi, odottivat suurella halulla herrojen tuloa juhlasaliin. Vihdoin viimeinkin viinin juojat, kun ilta jo oli jokseenkin myöhään kulunut, tulivat miehissä naisten huoneeseen, jossa he, viinistä ja ilosta vilkastuneina ja pantuansa pois miekkansa, taluttivat maltittomaksi käyneet parinsa saliin. Musiikki kuului parvelta, kaikuen kohokuvin koristettua lakea myöten. Tavan mukaan olisi oikeastaan morsiamen pitänyt aloittaa tanssi; mutta rouva Ashton, pyytäen tyttärensä puolesta anteeksi ja sanoen, että Lucy ei voinut hyvin, tarjosi sen sijaan oman kätensä Bucklaw'lle.
Mutta juuri kun hän sulavalla liikkeellä kohotti päätään odottaen sitä soiton säveltä, jolloin hänen vuoronsa olisi ollut aloittaa tanssi, huomasi hän äkkiä arvaamattoman muutoksen salin koristuksissa ja hämmästyi niin, ettei voinut olla huudahtamatta: "Kuka on uskaltanut vaihtaa seinäkuvia?"
Kaikki katsahtivat seinille, ja — kas kummaa! — herra Ashtonin isän kuva oli poissa, ja sen sijalla vanhan ritari Malisius Ravenswoodin kasvot näyttivät säihkyvän vihaa ja kostoa salissa koolla olevalle joukolle. Vaihto luultavasti oli tehty sillä aikaa, kun sali oli tyhjänä, ja jäänyt huomaamatta, kunnes kynttilät ja tulisoihdut seinälle kiinnitetyissä pitimissä oli sytytetty palamaan tanssin ajaksi. Ylpeät ja tuittupäiset herrat vaativat, että nyt heti tutkittaisiin, kuka oli syynä tähän talon isännälle ja heillekin tehtyyn häväistykseen. Mutta hämmästyksestänsä toinnuttuaan rouva Ashton sanoi sen vain olevan hullutusta, jonka kartanossa elatuksensa saava hupsu tyttö on tehnyt. Tämän tytön taipuvaiseen mieleen olivat muka Gourlay mummon tarinat "entisestä herrasväestä", niin rouva Ashtonin sanat kuuluivat, nähtävästi vaikuttaneet. Hämmästystä herättänyt kuva vietiin paikalla pois, ja rouva Ashton aloitti tanssin niin sulavalla ja majesteettisella ryhdillä, ettei hänestä jo kadonnutta nuoruuden kukoistusta paljon kaivattukaan ja että melkein oli perää vanhojen ylenpalttisissa ylistyksissä, jotka kehuivat rouva Ashtonin tanssitaidon suuresti voittavan kaikki nykyisen polven tepastelut.
Käytyänsä jälleen paikalleen istumaan rouva Ashton ei kummastunut, kun näki, että hänen tyttärensä oli lähtenyt ulos. Hän meni jälestä haluten lievittää sitä vaikutusta, jonka aivan luonnollisesti niin säikähdyttävä tapaus kuin kuvien vaihto oli tekevä Lucyn mieleen. Luultavasti hän havaitsi pelkonsa perättömäksi, sillä hän palasi noin tunnin kuluttua ja kuiskasi jotain sulhasen korvaan, jonka jälkeen tämä luopui tanssista ja katosi salista. Soittoniekat nyt soittivat minkä jaksoivat, tanssijat pyörivät kaikella nuoruuden, ilon ja riemun innolla — mutta äkkiä kajahti kiljahdus, niin kimakka ja läpitunkeva, että tanssi ja soitanto keskeytyivät siihen paikkaan. Kaikki seisoivat liikahtamatta; mutta kun samanlainen kiljahdus kuului vielä toistamiseen, tempasi eversti Ashton tulisoihdun seinältä, otti morsiuskamarin avaimen Henrikiltä, joka sulhaspoikana sitä talletti, ja riensi sinne. Herra ja rouva Ashton sekä pari muutakin läheisintä sukulaista seurasivat häntä. Hääjoukko jäi hämmästyneenä odottamaan heidän takaisintuloaan.
Kamarin ovelle jouduttuaan eversti Ashton koputti ja huusi, mutta ei kuulunut muuta vastausta kuin heikkoa valitusta. Viipymättä hän nyt aukaisi oven, mutta vastassa oven takana lattialla oli mytty. Kun oli ovi saatu aivan auki, nähtiin sulhasen ruumiin makaavan kynnyksellä, ja lattia sen ympärillä oli tulvillaan verta. Hämmästyksen huuto kajahti kaikkien läsnäolevien rinnasta; ja tämä uusi peloituksen merkki kutsui koko muunkin joukon liikkeelle, joka alkoi meluten virrata makuuhuoneeseen päin. Mutta eversti Ashton, kuiskattuaan äitinsä korvaan: "Hakekaa Lucya, hän on murhannut Bucklaw'n!" — vetäisi miekkansa tupesta, kävi oven suuhun seisomaan ja julisti, ettei hän päästäisi ketään ihmistä sisään, paitsi papin sekä vieraiden joukossa olevan lääkärin. Heidän avullansa Bucklaw, joka yhä hengitti, nostettiin maasta ja kannettiin toiseen huoneeseen, johon hänen ystävänsä, epäluuloisina ja nuristen, kokoontuivat lääkärin päätöstä kuulemaan.
Sillä välin rouva ja herra Ashton muutamien apulaisten kanssa turhaan hakivat Lucya; hän ei ollut morsiusvuoteessa eikä koko kamarissakaan. Kun ei huoneessa ollut mitään salaovea, ruvettiin jo ajattelemaan, että hän oli heittäytynyt ikkunasta ulos. Mutta eräs hakijoista, valaistuaan tulisoihdullansa lattiaa, huomasi jotakin valkoista kamiinitakan nurkassa. Siellä istuikin onneton tyttö, tai pikemmin sanoen kykki kuin jänis — hiukset hajallaan — yönuttu repaleina ja vereen tahrattuna — silmät tuijottelevina ja koko muoto väänneltynä niinkuin hurjan mielenvikaisen. Kun hän huomasi olevansa löydetty, rupesi hän laskemaan mielettömiä ääniä suustaan, irvistelemään ja osoittelemaan hakijoita verisillä sormillansa ilkkuvan hullun eriskummallisella tavalla.
Naisia kutsuttiin nyt kiireesti avuksi, ja onneton morsian vedettiin piilopaikastaan esille, mitä ei muuten kuin väkivoimalla saatu aikaan. Kun hänet kuljetettiin kynnyksen ylitse, katsahti hän alas ja virkkoi ensimmäiset todelliset sanansa, irvistelevällä ilkkumisella kysyen: "Vai te jo kannoitte pois kauniin sulhasmiehenne?" Kauhistuneet apulaiset veivät hänet toiseen syrjäiseen kamariin, jossa hänet sidottiin kiinni, niinkuin hänen tilansa vaati, ja vartioitiin tarkasti. Vanhempien sanomatonta tuskaa — kaikkien vieraitten kauhistusta ja hämmästystä — kummankin asianomaisen ystävien keskinäisiä vimmaisia riitoja, johon vimmaan liiaksi nautittu viinakin oli suurena yllyttimenä — kaikkea tätä sekamelskaa ei voi täydelleen kuvatakaan.
Lääkäri oli ensimmäinen, jonka sanoja hiukan rauhallisemmin ruvettiin kuuntelemaan. Hän julisti, että Bucklaw'n haava, vaikka se olikin syvä ja vaarallinen, ei ollut suinkaan kuolemaksi, mutta että se kuitenkin voisi tulla hengenvaaralliseksi, jos häntä paljon häirittäisiin ja heti ruvettaisiin kuljettamaan pois. Tämä päätös viihdytti suuresti Bucklaw'n ystäviä, jotka ensi alussa olivat väittäneet, että hänet oli kaikin mokomin kuljetettava pois tästä talosta lähimpään jollekulle heistä kuuluvaan kartanoon. Nytkin vaativat he siihen nähden mitä oli tapahtunut, että neljä heistä saisi jäädä ystävänsä sairasvuoteen ääreen vartioimaan ja että sitä paitsi vielä tarpeeksi suuri parvi heidän palvelijoitaan täysin asestettuina saisi sen ajan asua kartanossa. Eversti Ashtonin ja hänen isänsä suostuttua tähän ehtoon läksivät muut sulhasen sukulaiset ja ystävät pois talosta, vaikka jo oli myöhäinen, pimeä yö. Lääkäri kutsuttiin sitten katsomaan neiti Ashtonia, jonka tilan hän sanoi sangen vaaralliseksi. Toisiakin lääkäreitä lähetettiin paikalle noutamaan. Kaiken yötä Lucy houraili. Aamulla hän kääntyi aivan tunnottomaksi. Seuraavana iltana sanoivat lääkärit, että hänen tautinsa ratkaiseva hetki oli tuleva. Ja niin tapahtuikin. Sillä pyörryksissä herätessään hän tosin oli jotenkin rauhallisella mielellä ja salli muuttaa tai korjata yövaatteitaan. Mutta niin pian kuin hän oli kädellään koskenut kaulaansa, ikäänkuin hakien tuota onnetonta sinistä nauhaa, tulvahti hänen mieleensä hirvittävien muistojen parvi, jota ei hänen henkensä eikä ruumiinsa kestänyt. Hän vääntelehti kauheissa kouristuksissa, kunnes viimein kuolema teki niistä lopun, ilman että Lucy oli voinut sanallakaan selittää tuota hirveää tapahtumaa.
Piirikunnan tuomari, joka saapui seuraavana päivänä nuoren neidon kuoleman jälkeen, tutki tämän turmiollisen tapauksen kaikki seikat; toimittaessansa tätä tuskallista velvollisuuttaan hän kuitenkin koetti säästää surevan perheen tunteita niin paljon kuin mahdollista. Mutta tutkinto ei tuonut ilmi mitään selitystä sille yleiselle luulolle, että morsian äkillisessä hulluuden puuskassa oli murhannut sulhasen kamarin kynnykselle. Surma-ase löydettiin lattialta veren tahraamana. Se oli sama tikari, joka oli ollut määrätty Henrikin kannettavaksi hääsaatossa, mutta jonka hänen onneton sisarensa oli luultavasti kätkenyt silloin, kun sitä ja muitakin häävarusteita näytettiin.
Bucklaw'n sukulaiset toivoivat, että hän terveeksi tultuaan antaisi jonkun selityksen tästä pimeästä asiasta ja he ahdistelivat häntä yhä kyselyillään, joita hän ensi alussa vältti syyttämällä heikkouttansa. Mutta kun hänet oli viety omaan kotiinsa ja hän alkoi olla varmalla paranemisen tiellä, kutsui hän kokoon kaikki sekä miehet että naiset, jotka olivat luulleet saavansa tiedustella häneltä sitä asiaa. Hän kiitti heitä siitä huolesta, jota he hänen puolestaan olivat osoittaneet, sekä heidän tarjoamastaan avusta ja huolenpidosta. "Mutta sittenkin, hyvät ystävät", lopetti hän puheensa, "tahtoisin teroittaa teille mieleen, ettei minulla ole mitään tarinaa kerrottavana eikä mitään minulle tehtyä pahaa kostettavana. Ja jos vasta joku nainen rupeaa tiedustelemaan minulta tuon onnettoman yön tapahtumia, niin pysyn ääneti ja olen pitävä sitä naista semmoisena, joka on näyttänyt tahtovansa rikkoa kaiken ystävyyden meidän välillämme, sanalla sanoen, en ole ikänä enää puhuva hänelle yhtään sanaa. Mutta jos joku herra minulta semmoista kyselee, niin olen pitävä sitä loukkauksena, joka tarkoittaa aivan samaa kuin jos hän pyytäisi minua kanssansa Herttuan kujaan[17] tulemaan, ja minä toivon, että hän on käyttäytyvä sen mukaan."