Näin jyrkkä julistus ei tarvinnut sen enempiä selityksiä, ja pian saatiin nähdä, että Bucklaw oli noussut sairasvuoteelta viisaampana ja vähemmin kevytmielisenä miehenä kuin mitä hän sitä ennen oli ollut. Hän luopui Craigengeltin seurasta määrättyään hänelle kuitenkin niin hyvän eläkkeen, että kapteenin, jos hän käytti sitä viisaasti, ei tarvinnut pelätä köyhyyttä eikä siitä seuraavia kiusauksia.
Bucklaw meni myöhemmin ulkomaille eikä enää ikänä palannut Skotlantiin. Ei myöskään tiedetä hänen koskaan puolella sanallakaan maininneen mitään, mikä olisi koskenut hänen onnetonta naimisyritystänsä.
[NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.]
Kell' ois niin kova sydän, tunteeton,
jok' ei ois, kuultuaan tään turmion,
synkimpään surulauluun puhjennut.
Kun jalo ritar', aimo sankari,
niin arvaamatta surmans kohtasi,
ja uskaltaissaan outoon paikkahan
sai siinä kuolon kovin surkean.
Runoelma.
Me olemme rientäneet edeltä kertoaksemme Bucklaw'n paranemisesta sekä myöhemmistä elämänvaiheista, niin ettei sitten olisi tarvis keskeyttää kertomusta niistä tapauksista, jotka onnettoman Lucy Ashtonin hautajaisia seurasivat. Tämä surullinen juhlallisuus vietettiin syksyisenä, sumuisena päivänä, niin pienin saattojoukoin ja niin vähin menoin kuin suinkin mahdollista. Muutamat aivan lähimmät sukulaiset seurasivat ruumista sille samalle kirkkomaalle, jonka kautta Lucy vähän ennen oli morsiamena kulkenut, kenties silloinkin yhtä vähän vapaasta tahdosta kuin nyt hänen hengetön, liikkumaton ruumiinsa. Kirkon vieressä olevan paikan oli herra Ashton määrännyt sukunsa leposijaksi; tähän nyt laskettiin maan omaksi, nimettömään, päiväämättömään kirstuun verhottuna, tämä neito, joka oli ollut niin suloinen, niin ihana ja niin viaton, vaikka hän lopulta oli pitkällisen, hellittämättömän vainon johdosta tullut hulluksi. Sillä aikaa kuin saattoväki puuhasi hautakammiossa, istuivat meidän tuttavamme, kolme kylän ämmää, jotka ruumissaatto, vaikka aika oli tavattoman varhainen, oli viekoitellut sinne niinkuin haaska korpit, taas laakealla hautakivellä, pitäen tavallista jumalatonta puhettansa.
"Enkö minä sanonut", virkkoi Gourlay mummo, "että noiden komeiden häitten perästä tulisi pian yhtä komeat hautajaiset?"
"Minun mielestäni", vastasi Winnie mummo, "tässä on sangen vähän komeutta. Ei ole annettu ruokaa eikä juomaa, ei muuta kuin joutava kymmenen pennyn ropo köyhille. Eipä juuri maksanut vaivaa meidän vanhojen kulkea näin pitkää matkaa tämmöisen mitättömän saaliin vuoksi."
"Vaiti, kurja!" huusi Gourlay ämmä. "Eiväthän kaikki almut, jotka heiltä olisi voinut saada, maista puolta vertaakaan niin makealta kuin tämä koston hetki! Tuossahan nyt ovat ne samat, jotka neljä päivää takaperin koreilivat tepastelevien hevostensa selässä, ja nyt he astuvat tänä päivänä yhtä kuivin suin ja yhtä selvin päin kuin mekin. Silloin he vain kiilsivät kullassa ja hohtivat hopeissa — nyt he ovat mustissa niinkuin varikset. Ja tuo neiti Lucy, jota inhotti, kun kunnon vanha akka tuli häntä lähelle — nytpä saisi vaikka sammakkokin käydä kykkimään hänen kirstulleen eikä hän säpsähtäisi sen kurnutusta. Ja rouva Ashtonin rinnassapa mahtaa nyt hyvä helvetin tuli palaa. Ja herra Ashton hirsipuineen ja rovioineen ja kahleineen, mitäpä hän nyt arvelee noista noitatempuista omassa kodissaan?"