He erosivat; eversti Ashton yhtyi muiden hautajaisvieraitten seuraan, ja Ravenswood nousi hevosensa selkään, joka seisoi kirkon takana puuhun sidottuna. Eversti palasi isänsä kartanoon muiden kanssa, mutta erosi illalla heistä jollakin tekosyyllä, muutti yllensä ratsastusnutun ja ratsasti Wolfs-Hopen kylään, jossa hän oli yötä kestikievaritalossa, ollakseen aamulla sitä likempänä taistelupaikkaa.
Siitä ei ole tietoa, millä tavoin Ravenswood vietti tämän onnettoman päivän. Myöhään illalla hän tuli Wolfs Cragiin ja herätti vanhan palvelijansa Kalebin, joka ei ollut luullut hänen enää yöksi palaavan. Sekavia huhuja neiti Ashtonin surkeasta kuolemasta sekä kuoleman salaisesta syystä oli jo Kalebinkin korviin saapunut, niin että vanhus oli suuresti peloissaan ajatellessaan, miten tämä sanoma oli vaikuttava hänen herransa mieleen.
Eikä Ravenswoodin käytös juuri helpottanut ukon pelkoa. Palvelijansa vapiseviin pyyntöihin, että hän olisi hyvä ja nauttisi hiukan virvokkeita, nuoriherra ensin ei vastannut mitään, ja sitten äkkiä ja kiivaasti viiniä vaadittuaan joi aivan vasten tapaansa sangen suuren määrän. Kun ei herra huolinut mistään ruoasta, rukoili vanhus lempeästi, että hän antaisi saattaa itsensä makuukamariin. Kolme, neljä kertaa hän sai uudistaa tämän pyynnön, ennenkuin Ravenswood viimein äänettömällä pään nyökkäyksellä ilmoitti suostumuksensa. Mutta kun Kaleb vei hänet mukavasti varustettuun kamariin, jossa hän, Ashtonien luota palattuaan, tavallisesti oli nukkunut, seisahtui Ravenswood jyrkästi kynnykselle.
"Ei tänne", lausui hän tylyllä äänellä. "Saata minut siihen kamariin, missä isäni kuoli; siihen kamariin, missä hän makasi silloin, kun he olivat meidän tornissamme yötä."
"Kuka? kysyi Kaleb, jonka mieli oli liiaksi pelästyksissä ollakseen kerkeä älyämään.
"Hän, Lucy Ashton! — Tahdotko tappaa minut sillä, että pakoitat minua mainitsemaan sen nimen?"
Kaleb aikoi sanoa, ettei kamari ollut hyvässä kunnossa: mutta hän vaikeni, kun näki herran närkästyneen, maltittoman katseen. Hän neuvoi ääneti ja vapisten tietä, asetti lampun aution huoneen pöydälle ja yritti laittaa jotain vuoteentapaista; mutta hänen herransa käski hänen mennä, äänellä, joka ei sallinut mitään viivytystä. Vanhus läksi, mutta hän ei mennyt nukkumaan, vaan rukoilemaan, ja aika ajoin hän hiipi herransa kamarin ovelle nähdäkseen, oliko Ravenswood jo levolla. Mutta raskas, tasainen astunta kuului sieltä kaiken yötä, ainoastaan joskus syvät huokaukset hetkeksi keskeyttivät sen. Ja usein kajahtavat raskaan saappaan koron iskut osoittivat kovinkin selvästi, että kamarin onneton asuja välistä ei saanut tuskansa puuskia hillityksi. Vanhan Kalebin mielestä aamu, jota hän ikävöi, ei tahtonut koskaan koittaa. Mutta aika, joka aina samaa vauhtiaan kuluu, jos tuntuukin sen vieriminen meidän kuolevaisten silmistä joskus hitaammalta tai kiireemmältä, toi viimein kuitenkin aamunkoiton myötänsä, ja rusottava valo kohosi kimaltelevan valtameren ääreltä. Oltiin nyt marraskuun alussa, ja ilma oli näin myöhäiseksi syys-ajaksi sangen kaunis. Itätuuli oli puhaltanut kaiken yötä, ja nouseva luode vieri lähemmäksi tornin perustuksena olevia kallioita kuin tavallisesti.
Ensimmäisen valon säteen välkähtäessä Kaleb läheni Ravenswoodin makuukammion ovea ja näki raon kautta, että hänen herransa mittaili paria kolmea miekkaa, joita talletettiin kamariin kuuluvassa seinäkomerossa. Yhden näistä miekoista Ravenswood valitsi mutisten itsekseen: "Se on lyhyempi — olkoon hänellä etu siinäkin niinkuin kaikissa muissa suhteissa."
Tästä, mitä hän näki, Kaleb hyvinkin ymmärsi, mille asialle hänen herransa aikoi mennä ja kuinka turha kaikki esteleminen olisi. Hän tuskin kerkesi pujahtaa pois oven takaa, josta hänen herransa oli vähällä tavata hänet, niin äkisti Ravenswood nyt tuli ulos ja meni talliin. Uskollinen palvelija astui jälessä, ja herransa rutistuneita vaatteista sekä kalman kalpeista kasvoista hän sai vahvistuksen luulolleen, että Ravenswood oli koko yön viettänyt unetonna, lepoa nauttimatta. Alas tultuaan Kaleb tapasi herransa hevosta satuloimassa ja tarjousi, vaikka hänen kätensä yhtä paljon kuin äänensäkin vapisivat, auttamaan häntä siinä toimessa. Mutta Ravenswood torjui äänettömällä viittauksella luotaan avun ja talutettuaan hevosen pihalle oli juuri nousemaisillaan selkään, kun harras rakkaus herraansa kohtaan, Kalebin voimallisin tunne, taas voitti hänen pelkonsa. Äkkiä vanha palvelija viskautui polvilleen Ravenswoodin jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa huutaen: "Voi herrani! Voi herrani! Tappakaa minut, mutta älkää lähtekö tuommoiseen hirveään toimeen! Voi herra kulta! Odottakaahan vain tämä ainoa päivä vielä — huomennahan herra markiisi A—— saapuu tänne ja kaikki tulee hyväksi."
"Sinulla ei enää ole mitään herraa, Kaleb", sanoi Ravenswood pyrkien irti hänestä. "Miksi sinä, vanha mies, nojautuisit kaatuvaa tornia vasten?"