Illalla, samana päivänä, jolloin herra Ashton ja hänen tyttärensä pelastuivat suuresta vaarasta, istui kaksi outoa miestä sisimmässä kamarissa pienessä huonossa ravintolassa tai pikemmin olutkapakassa nimeltä Revonpesä. Tämä kapakka oli noin viiden, kuuden virstan päässä Ravenswoodin kartanosta ja saman verran myös Wolfs Cragin tornin raunioista, joiden molempien paikkojen välillä se sijaitsi.
Toinen vieraista oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, pitkä ja laiha vartaloltaan; nenä oli kotkan nokan tavoin kaareva, silmät mustat, tuikeat ja katsanto kavala, pahaa ennustava. Toinen oli noin viisitoista vuotta nuorempi, lyhyt- ja rotevakasvuinen, verevä muodoltaan ja punatukkainen. Hänen katseensa oli suora, uskalias ja iloinen, ja tämä huoleton, peloton suoruus ja sisäinen rohkeus vaikutti sen, että hänen silmänsä, vaikka ne olivat vaaleanharmaat väriltään, olivat täynnä tulta ja voimaa. Pöydällä oli tuopillinen viiniä — siihen aikaan viini laskettiin tynnyristä tinaisiin tuoppeihin vieraitten varalta — ja kumpaisellakin miehistä oli pikari edessään. Mutta varsin vähän iloa tässä seurassa tuntui olevan. He katselivat toinen toistansa ääneti levotonta odotusta ilmaisevin silmin, käsivarret ristissä; kumpainenkin mietiskeli omia mietteitänsä kumppanilleen niitä ilmoittamatta.
Vihdoin viimein nuorempi heistä rikkoi äänettömyyden huudahtaen: "Mikä perhana sitä nuortaherraa näin kauan viivyttänee? Kun ei vain hänen yrityksensä liene mennyt myttyyn. — Miksikä kielsitkään minua häntä seuraamasta!"
"Tottahan mies yksinäänkin kykenee kostamaan kärsimänsä vääryyden", vastasi pitempi ja vanhempi miehistä. "Meidän henkemme olisi ollut vaarassa, jos hänen tähtensä olisimme tässä asiassa menneet niin pitkälle."
"Pelkuri olet kuin oletkin, Craigengelt", virkkoi nuorempi; "ja samaa on moni mies ennenkin luullut sinusta."
"Mutta ei kukaan ole uskaltanut sanoa sitä minulle suoraan päin silmiä", sanoi Craigengelt laskien kätensä miekkansa kahvalle. "Ja jollei minun mielestäni pikainen mies olisi samanvertainen kuin mielipuoli, niin minä —"
"Niin sinä?" matki toinen huolettomasti. "No miksi et sitten tee sitä?"
Craigengelt veti miekkansa tuuman tai parin verran ulos ja työnnälsi sen sitten kovasti takaisin tuppeen. "Sentähden, että tässä pelissä on kalliimpi panos voitettavana kuin kahdenkymmenen sinun vertaisesi hurjapäisen pennun henki."
"Siinä olet oikeassa", vastasi kumppani. "Mutta entä jos nuo kruununryöstöt ja tuo äskeinen sakko, jota vanha kielilakkari lordi Tuuliviiri jo haukottelee nielläkseen ja joka luullakseni nyt jo lieneekin päätetty, eivät olisi vieneet taloani ja tilaani aivan putipuhtaaksi. Olisinpa silloin aika narri ja järjetön pentu päälliseksi, jos uskoisin sinun koreita lupauksiasi, että muka voit hankkia minulle upseerinpaikan irlantilaisessa brigaadissa — mitä minulla onkaan tekemistä irlantilais-brigaadissa? Minä olen suora skotlantilainen, niinkuin isäni oli ennen minua. Ja eihän iso-tätini, rouva Girnington, voi elää iankaikkisesti."
"Ei suinkaan, Bucklaw", muistutti Craigengelt, "mutta saattaapa hän sentään elää vielä montakin pitkää päivää. Ja mitä isääsi tulee, niin oli hänellä taloja ja eloja, hän karttoi huolellisesti kaikkia pantinottajia ja rahanlainaajia, suoritti joka miehelle saatavansa ja pani suun säkkiä myöten."