Kaleb Balderston katsoi tuskaisin silmin heidän jälkeensä ja pudisti harvoja, harmaita hiuksiansa: "Kun ei vain heille tulisi vahinkoa! — Mutta jopa he ovat päässeet alas tasaiselle maalle, eikä voi muuta sanoa kuin että hevoset ovat raisut ja rivakat."
Mielensä luontaisesta maltittomuudesta ja tulisuudesta yltyneenä nuori Bucklaw ajaa karautti hurjasti kuin tuuliaispää. Eipä ollut Ravenswoodkaan paljoa hitaampi kulussaan, sillä hänen luonteensa oli sitä lajia, joka vastahakoisesti herää mietiskelevästä joutilaisuudestaan, mutta kerran liikkeelle päästyänsä väkisinkin ja kiihkeästi pyrkii perille. Ei ollut myöskään hänen vauhtinsa liikkeelle saattavan syyn mukainen, vaan pikemmin verrattava kiven vauhtiin, joka yhtä hurjasti hyppii vuoren kuvetta alas, olipa sitten jättiläisen koura tai poikanulikan pivo sen ensin pannut liikkeelle. Ravenswood tunsi siis sydämessään ratsastuksen hurjaa iloa, mikä huvitus on niin ominainen kaikensäätyisille nuorukaisille, että se pikemmin näyttää olevan meidän maalliseen olentoomme kuuluva luonnonvietti, joka tasoittaa kaikki säädyn sekä kasvatuksen erotukset, kuin tottumuksesta syntynyt halu joutuisaan liikuntaan.
Vähänväliä metsästystorven törähdykset kajahtelevat — niillä oli siihen aikaan aina tapana yllytellä ja ohjata koirien juoksua — koiralauman kova, vaikka kaukainen haukunta, etäältä kuuluvat metsämiesten huudot, vilahdukselta näkyvät haamut, jotka milloin pujahtelivat esille kankaan poikki käyvistä notkoista, milloin samoilivat itse kangasta myöten, milloin etsivät tietä itselleen, kun suo sattui eteen — kaikki se ja lisäksi vielä kaikkein eniten oman vauhdin ilo kohotti Ravenswoodin nuorenherran mielen, ainakin siksi hetkeksi, niiden tuskallisten ajatusten yläpuolelle, joissa se tavallisesti liikkui. Ensimmäinen seikka, joka jälleen johti nuo ikävät seikat hänen mieleensä, oli se huomio, että hänen hevosensa, vaikka sillä olikin se suuri etu, että ratsumies tunsi tarkoin seudun, ei jaksanut pysyä ajon jäljissä. Ravenswood siis hillitsi hevosensa juoksua katkerasti tuntien, että köyhyys kielsi häneltä hänen esi-isiensä mieluisimman huvituksen, joka totta puhuen myös oli ollut heidän ainoana tositoimenaan, paitsi silloin, kun he kävivät sotaretkillä. Samassa kun hän tämän teki, kääntyi mainiolla hevosella ratsastava vieras, joka hänen huomaamattansa oli seurannut häntä läheltä tähän saakka, hänen puoleensa alkaen puhua.
"Teidän ratsunne on hengästynyt", virkkoi vieras osoittaen kohteliaisuutta, jota harvoin näkee metsästysretkillä. "Saisinko kunnian tarjota käytettäväksenne oman hevoseni?"
"Herra!" vastasi Ravenswood, enemmän kummastuneena kuin ilahtuneena tästä tarjouksesta. "En todella ymmärrä, millä olisin tuntemattomalta ansainnut semmoisen ystävyyden."
"Älkää sitä ruvetko turhaan kyselemään, Ravenswood", virkkoi Bucklaw, joka tähän saakka, joskin vastahakoisesti, oli hillinnyt omaa jaloa ratsuaan, jottei hänen isäntänsä ja suojelijansa jäisi yksin jälkeen. "'Ota vastaan Luojan lahjat, jotka sulle suodaan', sanoo mainio Johann Dryden — tai maltas — kuulkaas, ystävä, lainatkaa minulle tuo hevonen. Minä olen havainnut, että te koko viime puolen tunnin aikana olette ollut pahassa pulassa saadaksenne sitä hillityksi. Mutta kyllä minä hänestä pirun kujeet ajan. Kas näin, Ravenswood, käykää minun ratsuni selkään; se on lentävä teidän allanne niinkuin kotka."
Ja viskaten oman hevosensa Ravenswoodille hän hyppäsi vieraan hevosen selkään ja ajaa karautti hurjaa vauhtia eteenpäin.
"Onko ikänä nähty hurjempaa miestä!" huudahti Ravenswood. "Ja te, hyvä mies, kuinka te uskoittekaan hänelle hevosenne?"
"Sen hevosen omistaja", vastasi palvelija, "on mies, jolle te, armollinen herra, ja kaikki teidän kunnioitettavat ystävänne olette aina mieluisia vieraita."
"Ja omistajan nimi on —?" kysyi Ravenswood.