"Älkää panko pahaksi, armollinen herra, sen saatte kuulla häneltä itseltään. — Jos olette hyvä ja otatte ystävänne ratsun ja jätätte minulle omanne, niin tavoitan teidät jälleen silloin, kun hirvi on kaatunut; sillä jopa kuulen torventörähdyksen, joka ilmoittaa, että se on pysähtymäisillään."
"Taitaapa se, hyvä ystävä, tosiaankin olla paras keino, millä voin hankkia teille kelpo hevosenne takaisin", vastasi Ravenswood. Ja hypättyään ystävänsä Bucklaw'n ratsun selkään hän riensi mitä joutuisimmin sille paikalle, missä torventörähdykset ilmoittivat hirven juoksun jo pian olevan lopussa.
Torven iloisiin säveliin sekaantuivat myös huudot: "Hei, Talbot! Hei, Teviot! Joutuin, pojat, joutuin!" sekä muut samanlaiset entisajan metsämiesten hoilotukset, joihin koirat, ollen nyt aivan saaliin kantapäillä, vastasivat kiivaasti haukkuen vilkkaana, lakkaamattomana kuorona. Hajalleen erinneet ratsumiehet alkoivat nyt myös lähetä lopputapauksen tanteretta keräytyen eri haaroilta yhteiseen keskuspaikkaan.
Lähdettyänsä ennen muita liikkeelle Bucklaw pysyikin edellä ja joutui kaikkein ensiksi paikalle, missä hirvi kykenemättömänä enempään juoksuun oli kääntynyt koiriin päin, taikka metsämiehen tavalla puhuen: seisoi. Sen komea pää oli alaspäin kumarruksissa, kupeet vaahdosta valkeat, silmät tuijottivat pelon-sekaisessa vimmassa — siten vainottu otus oli nyt vuorostaan peloituksena vainoajillensa. Metsämiehet saapuivat perille toinen toisensa jälkeen ja väijyivät tilaisuutta päästä hirven kimppuun, mikä tämmöisessä tilanteessa aina on varovasti tehtävä. Koirat pysyttelivät jonkun matkan päässä, ilmaisten kovalla haukkumisella sekä kiivauttaan että myös pelkoaan; ja jokainen metsämiehistä näytti odottavan, että joku kumppaneista ottaisi tuon vaarallisen työn tehdäkseen ja kävisi otuksen kimppuun lopettaaksensa sen. Paikka, kankaan notko, ei ollut juuri sitä laatua, että huomaamatta olisi voinut päästä likelle hirveä. Suuri oli siis riemuhuuto, kun Bucklaw senaikuiselle täydelliselle kavaljeerille ominaisella nopeudella hypähti alas hevosen selästä, äkkiarvaamatta ja sukkelaan karkasi hirven kimppuun ja kaatoi sen maahan sivaltamalla metsämiekallaan otuksen takasääreen. Koiralauma riensi nyt kaadetun vihollisen kimppuun ja lopetti heti sen tuskalliset kouristukset. Ne viettivät otuksen loppua haukkumisellaan, ja metsämiehetkin torvillaan ja äänillään soittivat sekä huhusivat surmasäveltä niin että se kajahti kauas läheisen meren laineita myöten.
Jahtimestari ajoi sitten koirat pois kuristetun hirven kimpusta ja laskeutui toiselle polvelleen tarjoten puukkoansa ihanalle naiselle, joka istui valkoisen ratsun selässä ja joka tähän asti pelosta tai säälistä oli pysynyt etempänä. Hänellä oli musta silkkinen naamio kasvojensa peittona mikä oli siihen aikaan yleisenä tapana, niin hyvin siitä syystä, että iholla olisi suojaa päivänpaistetta ja sadetta vastaan, kuin myös sen vuoksi, että jonkinlainen sopivaisuuden tunne ei sallinut naisten peittämättömin kasvoin ottaa osaa meluiseen huvitukseen näin sekalaisessa seurassa. Mutta hänen pukunsa kalleudesta, hänen ratsunsa kauniista muodosta ja tulisesta luonteesta sekä jahtimestarin osoittamasta metsämiehen kohteliaisuudesta Bucklaw sittenkin selvästi huomasi, että tämä nainen oli metsästysjoukon ylin henkilö. Säälien, jopa ylenkatsoenkin innokas metsämiehemme näki hänen kieltäytyvän, kun jahtimestari tarjosi puukkoaan, jotta neito saisi viiltää hirven rintaan ensimmäisen leikkauksen, josta oli nähtävä, minkälainen liha otuksessa oli. Bucklaw'n olisi hyvinkin tehnyt mieli lausua neidolle muutamia kohteliaita sanoja. Mutta pahaksi onnekseen ei hän, viettäessään omanlaistaan elämäänsä, ollut tullut lähempään tuttavuuteen korkeampain, parempiluokkaisten naisten kanssa. Siitä syystä Bucklaw, vaikka hän luonteeltaan olikin rohkea, oli peloissaan ja hämillään, kun hänen piti ryhtyä puhuttelemaan korkeasäätyistä naista.
Pinnistäen ja ponnistaen rohkeuttansa — hänen omilla sanoillaan puhuen — hän viimein sai kylliksi uskallusta toivottaakseen ihanalle metsästäjälle hyvää päivää ja kysyäkseen, oliko huvitus hänen mielestänsä ollut toiveitten mukainen. Neito vastasi sangen kohteliaasti ja sievästi, kiittäen myös hiukan uljasta herraa, jonka urhoollinen teko niin taitavasti oli lopettanut leikin, kun sekä koirat että miehet olivat hiukan kuin pääsemättömässä pulassa.
"Hiisi vieköön puukot tuppineen!" kirosi Bucklaw, joka tämän kiitospuheen kuultuansa oli taas kuin omassa elementissään, "ei siinä asiassa ole mitään vastusta eikä ansiota, kun vain poika ei liioin pelkää saavansa pari sarvea ruokasäkkiinsä. Minä olen ollut tämmöisessä hirvenajossa sen seitsemänsataa kertaa, jalo neito; enkä ole ikänä vielä nähnyt sitä seisovaa otusta, en maalla enkä vedessä, jonka kimppuun en olisi uskaltanut suoraapäätä käydä. Se johtuu vain tottumuksesta ja tavasta, jalo neito. Mutta on se sentään, sen tahdon sanoa teille, kunnioitettava neito, tehtävä hyvin huolekkaasti ja varovaisesti. Ja parasta on, jalo neito, että teillä siinä työssä on tuiki terävä ja kaksiteräinen puukko, niin että voitte iskeä sekä edestä että takaapäin, miten sopivammaksi näette. Sillä hirvensarven pistos on vaarallinen ja myrkyllinen vamma."
"Pelkäänpä pahoin, hyvä herra", vastasi nuori nainen, jonka hymy hieman näkyi naamionkin alta, "etten saa paljoakaan tilaisuutta käyttääkseni teidän hyödyllisiä neuvojanne."
"Mutta aivan oikein tämä herra puhuu sentään, armollinen neiti", virkkoi jahtimestari, joka oli aivan hartaana kuunnellut Bucklaw'n puhetta. "Ja minä olen kuullut isäni, joka oli metsänvartiana Cabrachissa, sanovan, että metsäkarjun purema paranee helpommin kuin hirvensarven pistos; sillä näin sanoo vanha metsämiehen sananlasku:
"Karjun hampahist' ei haittaa, verimato vamman auttaa;
vaan kun pisti hirven sarvi, valmihiksi laita hauta."