"Ja jos minä saisin neuvoa", jatkoi Bucklaw, joka nyt oli omassa elementissään ja mielellään olisi ottanut koko asian johtaaksensa, "niin pitäisi nyt leikata hirven pää palkinnoksi koirille, jotka ovat hellät jaloistaan ja väsyksissä. Ja jos uskaltaisin sanoa, niin pitäisi jahtimestarin, joka perkaa hirven, juoda kelpo, iloinen pikarillinen olutta tai ryypyllinen viinaa tämän jalon neidon terveydeksi. Sillä jos hän perkaa otuksen kaulaansa kastamatta, niin eivät lihat kestä pilaantumatta."
Tähän hauskaan neuvoon jahtimestari, niinkuin on helppo arvata, suostui aivan mielellään. Ja palkinnoksi siitä hän oli niin kohtelias, että tarjosi Bucklaw'lle puukkonsa, josta nuori neito ei ollut huolinut. Tämän kohteliaan tarjouksen neito itsekin vahvisti.
"Luullakseni, herra", sanoi hän poistuen joukosta, "minun isäni, jonka huvitukseksi lordi Bittlebrainin koirat tänäpäivänä ovat olleet liikkeellä, mielellään suo, että näiden asioiden huolenpito jää niin kokeneen miehen käsiin kuin te olette."
Sitten neito, sulavasti kumartaen hevosensa selässä, lausui jäähyväiset ja ratsasti tappopaikalta, pari palvelijaa jäljissään, jotka näyttivät erikoisesti olevan hänen käskettävinään. Bucklaw tuskin huomasikaan hänen lähtöänsä; hän oli liian iloissaan siitä, että sai tilaisuuden näyttää metsämiehen-taitoansa, välittääkseen miehistä tai naisista. Hän seisoi pian siinä liivisillään, käärityin paidanhihoin, käsivarret kyynärpäitä myöten veressä ja rasvassa, silpoen, leikaten ja hakaten yhtä taitavasti kuin ritari Tristram itse ja väitellen sekä intellen kaikkien ympärillä seisovien kanssa sisälmyksistä, rintapaloista, kuverisasista, korpinluista ynnä muista senaikuisista metsämiehen — taikka teurastajan, jos lukija mieluummin niin tahtoo sanoa — ammattisanoista, jotka kaikki tätä nykyä ovat jo unohtaneet käytännöstä.
Kun Ravenswood, seuratessaan vähän jäljempänä ystävänsä perästä, näki että hirvi oli kaatunut, niin hetkellinen metsästys-into katosi ja sijaan tuli jälleen hänen tavallinen vastahakoisuutensa astua köyhtyneenä, kuten hän oli, vertaistensa tai korkeampisukuisten silmien eteen. Hän seisahdutti hevosensa pienen mäen kukkulalle ja katseli sieltä vilkasta hälinää ja kuunteli metsämiesten huhuilemia, jotka iloisesti kajahtelivat kesken koirien haukuntaa sekä hevosten hirnumista ja kavioiden kopinaa. Mutta nämä riemunäänet tekivät surullisen vaikutuksen varattoman aatelismiehemme korviin. Metsästystä kaikkine kiihoittavine tunteineen on aina keskiajasta saakka pidetty aatelisherrojen miltei yksinomaisena oikeutena, ja se oli muinoin heidän päätoimensa rauhanaikoina. Hän tunsi, että hänen varansa eivät sallineet hänen harjoittaa metsästyshuvia, johon hänellä muuten säätynsä puolesta olisi ollut nimenomainen oikeus; — hän näki nykyisin valtaan nousseitten miesten nyt käyttävän tätä oikeutta samoilla nurmikkokankailla, joita hänen esi-isänsä olivat huolellisesti säästäneet omaa huvitustansa varten; — ja hänen itsensä, näiden maiden oikean perillisen, täytyi pysähtyä syrjemmäksi metsästysjoukosta. Tällaiset mietteet painoivat raskaasti Ravenswoodin mieltä, joka luonteeltansa oli syväajatuksinen ja synkkä. Hänen ylpeytensä työnsi kuitenkin pian syrjään tämän alakuloisen mielialan, ja sen viimeinenkin jäännös jätti sijan vain suuttumukselle, kun hän huomasi, että hänen ajattelemattomalla ystävällään ei näyttänyt olevan lainkaan kiirettä tuoda takaisin lainattua hevostaan. Mutta Ravenswood tahtoi nähdä sen jälleen oikean omistajan käsissä ennenkuin hän palasi kotiin. Hän aikoi juuri ratsastaa kokoutuneen metsästäjäjoukon luokse; mutta samassa ilmestyi hänen viereensä ratsumies, joka niinkuin hänkin oli kauempaa katsellut hirven kaatumista.
Tämä mies näytti olevan vanhemmanpuoleinen iältään. Hänellä oli tulipunainen, leukaa myöten kiinninapitettu viitta yllään, ja hänen hattunsa reunat olivat alaskäännetyt, luultavasti suojaksi päivänpaistetta vastaan. Hevonen, vahva ja vakava ratsu, oli kuin luotu ratsumiestä varten, joka vain tahtoi katsella päivän huvitusta, itse siihen ottamatta osaa. Palvelija seisoi vähän taempana. Kaikki nämä seikat ilmaisivat, että ratsumies oli vanhanpuoleinen, korkeasäätyinen, suuriarvoinen aatelisherra. Hän aloitti keskustelun Ravenswoodin kanssa sangen kohteliaasti, mutta ikäänkuin hiukan hämillään.
"Muodostanne päättäen olette te, herra, uljas nuori mies", virkkoi hän, "mutta sittenkin näytätte olevan yhtä haluton tähän rivakkaan huviin kuin jos teillä olisi minun ikäni paino niskoillanne."
"Muulloin kyllä olen ottanut osaa ajoon kiivaammalla halulla", vastasi Ravenswood. "Mutta tällä kertaa perheessämme äsken sattuneet tapaukset ovat syynä — ja sitä paitsi", lisäsi hän, "minulla oli ajon alussa vain huono hevonen."
"Joku minun palvelijoistani", sanoi vieras "taisi olla niin älykäs, että lainasi teidän ystävällenne hevosensa."
"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänen ja teidän kohteliaisuudestanne", vastasi Ravenswood. "Ystäväni on herra Hayston, Bucklaw'n kartanon omistaja, jonka te, uskallan sanoa, aina olette tapaava kiivaimpien metsämiesten joukossa. Hän saa itse antaa takaisin teidän palvelijanne hevosen ja ottaa minun ratsuni sijaan — ja lisätä", lopetti hän kääntäen hevosensa poispäin, "omat hartaat kiitoksensa niihin, jotka minä tästä lainasta lausun teille."