Näin puhuttuansa Ravenswoodin nuoriherra läksi ratsastamaan kotiin päin, kuten ainakin mies, joka on ottanut jäähyväiset seuraltaan. Mutta vieraasta herrasta ei ollutkaan niin helppoa päästä eroon. Hänkin käänsi hevosensa ja ratsasti samaa tietä kuin nuori Ravenswood, niin läheltä, ettei tämä helposti voinut päästä hänen seurastaan, jollei tahtonut ajaa sivuitse; eikä sitä sen ajan kohteliaisuus enempää kuin vieraalle herralle hänen ikänsä ja äskeisen ystävällisyytensä johdosta tuleva kunnioitus sallinut.
Vieras ei pysynyt kauan ääneti. "Tämä", virkkoi hän, "siis on vanha Wolfs Cragin linna, jota niin usein on kiitetty meidän skotlantilaisissa aikakirjoissamme." Näin puhuen hän katseli vanhaa tornia, joka takaapäin nousevaa mustaa ukkospilveä vasten näytti vieläkin synkemmältä. Sillä virstan matkan alalla kierrettyänsä olivat ajossa olleet metsästäjät joutuneet takaisin melkein samalle paikalle, missä he silloin olivat, kun Ravenswood ja Bucklaw olivat lähteneet joukkuetta seuraamaan.
Ravenswood myönsi ynseästi ja jäykästi vieraan sanat todeksi.
"Se on, niin olen kuullut", jatkoi vieras hämmästymättä hänen vastahakoisuuttaan, "korkeasti-kunnioitettavan Ravenswoodin suvun vanhimpia kartanoita."
"Sen vanhin omaisuus", vastasi nuoriherra, "ja luultavasti myös viimeinen."
"Toi — toi — toivottavasti ei niin käy, herra", sanoi vieras rykäisten useaan kertaan, saadakseen äänensä selviämään ja rohkaistakseen mieltään, joka oli hiukan kahden vaiheilla. "Skotlanti kyllä muistaa tämän vanhan suvun monet kunniakkaat urotyöt ja muistaa myös kiitollisuudenvelkansa sitä kohtaan. Epäilemättä, jos sopivalla tavalla saatettaisiin kuninkaallisen majesteetin tietoon, että näin vanha ja jalo suku on häviämäisillään — ahdingossa, aioin sanoa — niin keksittäisiin keinoja ad reaedificandum antiquam domum (vanhan huoneen uudestirakentamiseksi) — —"
"Voin säästää teiltä, herra, enemmän keskustelun vaivan tästä asiasta", keskeytti hänet Ravenswood ylpeällä äänellä. "Minä olen sen onnettoman suvun perillinen — minä olen Ravenswoodin nuoriherra. Ja te, herra, joka näytätte olevan aatelissäätyinen, sivistynyt mies, ymmärrätte epäilemättä, että köyhyyttä lukuunottamatta ei ole mitään kipeämmin koskevaa kuin vieraan sääli, jota ei ole pyydetty."
"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi vanhempi ratsumies —, "en tietänyt — kyllä ymmärrän, ettei olisi sopinut mainita — ei mikään voinut olla kauempana mielestäni kuin se luulo — —"
"Ei tarvita minkäänlaisia selityksiä, herra", vastasi Ravenswood, "sillä tässä luullakseni meidän tiemme erkanevat, ja minä vakuutan teille, että eroamme mitä tyynimmällä mielellä, ainakin mitä minuun tulee."
Näin sanoen hän ohjasi hevosensa kaitaiselle, kivetylle tielle, Wolfs Cragin entiselle kujalle, johon täydesti olisivat sopineet nämä Toivon Laulajan sanat: