Vanhempi vieras, hämmästyneenä tornin rappeutuneesta, jopa jylhästäkin ulkomuodosta, jolle paksu, musta pilvi antoi vieläkin synkemmän näön, ja kenties myös hiukan säikähtyneenä talonisännän ankarasta, jyrkästä äänestä, katsahti pelokkaasti ympärillensä, ikäänkuin hän jo alkaisi katua, että oli niin kärkkäästi vastaanottanut tarjotun suojan. Mutta nyt ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä eroon siitä tilanteesta, johon hän itse oli saattanut itsensä.
Kaleb puolestaan oli niin ällistyksissään siitä, että hänen herransa näin julkeasti ja koristelematta oli ilmoittanut talonsa tyhjyyden, ettei hän pariin minuuttiin tehnyt muuta kuin mutisi viikonpäiväiseen partaansa, joka ei kuuteen päivään ollut partaveistä kokenut: "Hän on hullu — peräti hullu — aivan hurja ja mieletön! Mutta saakeli Kaleb Balderstonin korjatkoon", lopetti hän ponnistaen kekseliäisyyttänsä ja neuvokkuuttansa, "jos talolle sittenkään tulee häpeää, vaikka nuoriherra olisikin yhtä hullu kuin kaikki seitsemän viisasta yhteensä!" Ja nyt hän rohkeasti astui esiin ja kysyi totisella äänellä, huolimatta herransa julmistuvista kulmakarvoista ja vihaisista silmäyksistä: "Eiköhän pitäisi tuoda jotakin keveätä ravintoa nuorelle neidille, ja lasillinen tokai- tahi sekt-viiniä, tai — —"
"Lopeta jo tämä sopimaton hulluttelemisesi!" tiuskaisi Ravenswood ankarasti. "Vie hevoset talliin äläkä häiritse meitä enää tyhjillä loruillasi."
"Teidän käskyänne, armollinen herra, minun tulee totella ennen kaikkea muuta", virkkoi Kaleb. "Mutta sittenkin, mitä siihen tokai- ja sekt-viiniin tulee, jota nämä jalosukuiset vieraat eivät huoli — —"
Mutta samassa ääni, joka kavioiden kopinan ja torvien toitotustenkin seasta kuului, ilmaisi, että Bucklaw paraikaa kapusi tornille jalkapolkua myöten, tuoden iloisen metsästäjäseurueen pääjoukon mukanaan.
"Perhana vieköön!" sanoi Kaleb rohkeasti, tästä uudesta filistealaistulvasta pelästymättä, "eivätpä he sittenkään vielä saa voittoa minusta! Tuota helkkarin vietävää — tuossapa hän kuljettaa tänne kokonaisen lauman, joka luulee saavansa täällä särpiä viinaa niinkuin vettä ojasta, ja kuitenkin hän niin täydellisesti tietää, missä pulassa me olemme! Mutta annas, jos vain saisin pois nuo ammosuiset palvelijapedot, jotka ovat päässeet pihalle herrojensa jäljestä — niinhän moni mies saa virkansakin — niin saisinpa sittenkin vielä kaikki kohdalleen."
Millä keinoin hän tämän aikomuksensa pani toimeen, sen saa lukija seuraavassa luvussa nähdä.
[YHDEKSÄS LUKU.]
Janoisin kurkuin ja kuivin suin,
he kutsua heti tottelivat,
ja "kiitos" huusivat riemastuin. —
Mut juomaa hiukkasen maisteltuaan
suut aivan kaikk' oli ammollaan!