Coleridge: Vanhan merimiehen laulu.
Hayston, Bucklaw'n herra, oli niitä hulivilejä, jotka eivät koskaan epäile, kun heillä on kaksi vaihtoehtoa: joko ystävän loukkaaminen taikka koirankurin jättäminen. Kun tuli tietoon, että metsästysseuran päähenkilöt olivat menneet Wolfs Cragiin, ehdotti jahtimestari kohteliaisuudesta, että saaliskin vietäisiin mainittuun kartanoon. Ja Bucklaw suostui heti mielellään tähän ehdotukseen; hän vain ajatteli sitä, kuinka Kaleb-ukko parka oli ällistyvä, kun he näin miehissä ilmaantuisivat; varsin vähän hän sitä vastoin muisti, mihin pulaan hän sillä oli saattava ystävänsä, Ravenswoodin nuorenherran, jonka varat niin huonosti kannattivat näin suuren vierasparven vastaanottamista. Mutta Kaleb-ukossa hän tapasi odottamattoman viekkaan ja valppaan vastustajan, joka pahimmassakin pulassa oli neuvokas keksimään kaikenlaisia verukkeita ja koukkupuheita, joilla hänen mielestänsä talon kunnia saatiin eheänä pysymään.
"No, Jumalan kiitos!" virkkoi Kaleb-ukko itsekseen, "onpa eilispäiväinen tuuli paiskannut ison portin toisen puoliskon kiinni, ja tulenhan minä toivottavasti toisen kanssa toimeen, niin että sekin saadaan eteen."
Mutta viisaana linnanisäntänä hän myös, ennenkuin sulki portin joukolta, joka oli tulossa, niinkuin sen lähenevä iloinen melu ilmaisi, tahtoi samassa, jos mahdollista, päästä irti sisällisistä vihollisistaan — ja vihollisiapa hänen silmissään olivat melkein kaikki, jotka tarvitsivat syömistä ja juomista. Kaleb-ukko odotti malttamattomin mielin, kunnes hänen herransa oli saattanut molemmat korkeasäätyiset vieraat torniin, ja sitten hän ryhtyi juoniinsa.
"Eiköhän", sanoi hän vieraille palvelijoille, "nyt kun hirven pää tuodaan tänne kaikella juhlallisuudella, meidän jotka olemme kotiväkeä, pitäisi mennä portin edustalle sitä vastaanottamaan?"
Mutta tuskin varomattomat palvelijat tätä kavalaa neuvoa totellen olivat rientäneet ulos, kun Kaleb paiskasi aukiolevan portinpuoliskon kiinni, niin että kaikki tornin seinät ja muurit kajahtivat — toisen puoliskon, niinkuin ylempänä mainittiin, oli jo tuuli lyönyt kiinni. Tällä lailla sisäänpääsyn suljettuansa Kaleb piti armollisesti ulkopuolelle jääneiden metsämiesten kanssa pienen keskustelun puhellen heille pienen, ulkonevan ikkunan tai ampumareiän kautta, josta ennen muinoin vartiat väijyilivät portin edustalle tulevia. Muutamin harvoin ytimekkäin sanoin hän ilmoitti heille, ettei tähän kartanoon koskaan päivällis-aikana millään ehdolla päästetä ketään sisään, että korkeasti-kunnioitettava Ravenswoodin nuoriherra paraikaa oli käynyt pöytään istumaan korkea-arvoisten vieraittensa kanssa ja että kestikievarin emännällä tuolla alhaalla Wolfs-Hopen kylässä oli erinomaisen hyvää paloviinaa. Viimein hän laski suustaan vielä hämärän lupauksen, ikäänkuin lasku tulisi maksettavaksi hänen herransa kukkarosta. Mutta tämän hän lausui sangen kaksimielisellä oraakkelimaisella tavalla; sillä samoinkuin Ludvig XIV, Ranskan kuningas, ei Kaleb Balderstonkaan omantuntonsa tähden tahtonut ajaa juontansa niin pitkälle, että se olisi muuttunut suoranaiseksi petokseksi; hän tahtoi, jos mahdollista, ryhtymättä ilmi valheisiin vetää nenästä ulkona seisovia.
Tätä ilmoitusta muutamat kuuntelivat hämmästyen, toiset nauraen; ja ulos teljetyt palvelijat vaativat vihaisin sanoin, että ainakin heidän piti päästä takaisin voidaksensa palvella herraansa ja hänen tytärtään. Mutta Kaleb ei ollut sillä tuulella, että hän olisi ottanut korviinsa ja hyväksynyt minkäänlaisia poikkeuksia. Hän piti kiinni alkuperäisistä sanoistaan jäykän, mutta kohteliaan itsepintaisesti, tavalla, johon eivät mitkään syyt pysty eivätkä mitkään puheet pääse vaikuttamaan.
Bucklaw, joka oli kulkenut vähän jälempänä joukossa, astui nyt esiin ja vaati sangen vihaisella äänellä, että heidät päästettäisiin sisään. Mutta Kalebin päätös oli järkähtämätön.
"Vaikka itse kruunattu kuningas olisi portin edustalla", ilmoitti hän, "niin minun kymmenen sormeani ei sittenkään aukaisisi porttia, sillä se on vasten Ravenswoodin tapaa ja tottumusta, ja siis vasten minun, heidän pääpalvelijansa, velvollisuuttani."
Bucklaw joutui nyt vihan vimmaan, päästi suustaan enemmän kirouksia sekä vannomisia kuin mitä tässä viitsimme kertoa, ilmoitti tuntevansa itsensä pahasti häväistyksi ja vaati välttämättömästi saada puhua pari sanaa itse herralle. Mutta tätäkään ei Kaleb ottanut korviinsa.