"Vapaa ja täydessä turvassa, niinkuin paras whigiläiskruununvouti oman piirikuntansa maantiellä tai kuin itkusuinen presbyteriläispappi omassa saarnatuolissaan. — Ja minä tulin tänne tuomaan sinulle sitä sanomaa, ettei sinunkaan enää ole tarvis pysyä piilossa."
"Arvattavasti siis sanot nyt olevasi minun ystäväni?" kysyi Bucklaw.
"Sinun ystäväsikö?" vastasi Craigengelt. "Oma tappelukukko-veikkoni! Olenhan minä, niinkuin oppineet sanoisivat, sinun oma Achateksesi — niinkuin kinnas ja käsi — puu ja kuori — ystäväsi elämässä ja kuolemassa!"
"Sitä aion koetella heti paikalla", vastasi Bucklaw. "Onhan sinulla aina rahaa, mistä sitä saanetkin. Lainaapa nyt minulle pari kolikkoa, että saisin näiden kelpo poikien kurkuille kostuketta ensiksi ja sitten — —"
"Kaksiko kolikkoa? Vaikka kaksikymmentäkin, poikaseni — ja vielä kaksikymmentä on varalla."
"Vai niin — sanotko niin?" virkkoi Bucklaw pysähtyen; sillä luonnollisella älykkyydellään hän rupesi vainuamaan jonkin oudon syyn kätkeytyneen näin ylenpalttisen anteliaisuuden vaippaan. "Craigengelt, joko sinä olet kelpo mies oikein toden teolla, jota tuskin voin saada päähäni — tai olet viekkaampi kuin sinusta olisin arvannut, ja vaikea on minun saada sitäkään päähäni."
"L'un n'empéche pas l'autre (toinen ei toista estä)", virkkoi Craigengelt, "koske ja koeta — kyllä tämä kulta on niin puhdasta kuin paras rahapajassa punnittu."
Hän laski kasan kultakolikoita Bucklaw'n käteen, ja tämä työnsi ne taskuunsa lukematta, katsomattakaan, sanoen ainoastaan: "Minä olen nyt semmoisessa pulassa, että täytyy ottaa pesti, tulipa se vaikka itse pirun kädestä." Ja sitten kääntyen metsämiesten puoleen hän huusi: "Tulkaa pois, pojat! — Minä maksan."
"Eläköön Bucklaw!" huusivat metsästäjät.
"Ja hiisi vieköön tuon toisen, joka ottaa osaa metsästykseen, mutta antaa metsämiesten olla kuivillaan niinkuin rummun kopat", lisäsi toinen ikäänkuin luonnolliseksi johtopäätökseksi.