"Ravenswoodit olivat aikanansa kelpo ja kunniallinen suku tässä maassa", sanoi eräs vanha mies. "Mutta sen kunnia on mennyt tänä päivänä, ja Ravenswoodin nuoriherra on näyttänyt olevansa saita saivarennylkijä,"
Tämän päätelmän tehtyään, johon kaikki kuulijat yhtyivät, he suurella melulla töytäsivät kapakkaan ja mässäsivät sitten siellä myöhään yöhön asti. Bucklaw'n iloisesta mielenlaadusta johtui, että hän harvoin oli valikoiva kumppaniensa suhteen. Ja tässä tilaisuudessa, kun iloiset juomingit tuntuivat vieläkin makeammilta tavattoman pitkän kohtuullisuuden, melkeinpä täydellisen paaston perästä, Bucklaw oli yhtä onnellinen nähdessään olevansa tämän juomakunnan johtajana kuin jos hänen viinaveikkonsa kaikki olisivat olleet kuninkaan poikia. Craigengeltillä oli salaiset tarkoituksensa, joiden vuoksi hän kernaasti näki, että Bucklaw hullutteli niin hurjasti kuin hänen mielensä teki. Kapteeni oli luonteeltaan raa'an sukkela ja hävytön, ja hän osasi laulaa lystillisiä veisuja; sitä paitsi hän tunsi perinpohjin uudelleen löytämänsä kumppanin mielenlaadun. Tällä tavoin Craigengeltin helposti onnistui saada hänet oikein ylitsevuotavin maljoin viettämään tätä yhtymisjuhlaa.
Ihan toisenlainen näky oli samaan aikaan Wolfs Cragin tornissa. Lähdettyänsä pihalta mieli liian täynnä omia sekavia mietteitänsä, jotta hän olisi voinut huomata Kalebin vehkeet, Ravenswood saattoi vieraansa tornin isoon saliin.
Väsymätön Kaleb, joka tosi innosta tai tottumuksesta puuhaili aina aamusta yöhön saakka, oli vähitellen saanut tämän aution salin puhdistetuksi hautajaispidoissa hujan hajan jääneistä tähteistä ja laittanut sen johonkin määrin siistiksi. Mutta vaikka hän kaikella taidollaan ja ahkeruudellaan koki asettaa harvat jäljelle jääneet huonekalut niin, että huone joltakin näytti, ei hän kuitenkaan voinut saada salin vanhojen, verhottomain seinien synkkää, autiota vaikutusta poistetuksi. Pienet ikkunat, jotka pilkoittivat syvien seinäkomeroiden pohjasta, näkyivät pikemmin olevan luodut valon ehkäisemiseksi kuin päästämiseksi sisään; ja ukkospilven raskas, musta varjo teki huoneen vieläkin pimeämmäksi.
Ravenswood talutti kohteliaasti, kuten ainakin aatelisherra, mutta samalla omituisen jäykästi, nuoren neidon salin peräpäähän. Mutta vanha vieras pysähtyi ovipuolelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hatun ja päällysviitan yltään. Samassa kuului portin räjähdys, jonka kuultuaan vieras säpsähti, astui kiireesti ikkunan luo ja katsahti pelokkaasti Ravenswoodiin nähdessään portin olevan kiinni ja palvelijansa sen ulkopuolella.
"Ei ole mitään pelkäämistä, herra", lausui Ravenswood vakavasti, "tässä huoneessa on ainakin suojaa tarjona, vaikkei juuri vieraanvaraa. Minusta näyttää", lisäsi hän sitten, "muuten jo olevan aika tietää, ketkä minun rappeutuneelle asunnolleni tämän kunnian suovat."
Nuori neito pysyi ääneti ja liikkumatta, ja hänen isänsä, jota kysymys suoranaisemmin koski, näytti olevan samassa asemassa kuin näyttelijä, joka on uskaltanut ottaa suorittaakseen vaikeamman osan kuin mistä kykenee suoriutumaan ja jolta puhe loppuu kesken, kun hänen juuri olisi välttämättömintä puhua. Hän yritti peittää nolostunutta mielentilaansa sivistyneen ihmisen ulkonaisilla kohteliaisuustempuilla. Mutta sittenkin näkyi selvästi, kuinka hänen kumartaessaan toinen jalka laahusti eteenpäin ikäänkuin lähestyen ja toinen sitävastoin vetäytyi taaksepäin ikäänkuin pakoon pyrkien. Samoin myös, hänen aukaistessaan viittansa kaulusta ja ottaessaan hatun pois päästään, sormet kopeloivat ikäänkuin jotkut nivelet olisivat olleet ruostuneesta raudasta, jotkut raskaita kuin lyijy. Ravenswood kävi sitä maltittomammaksi mitä kauemmin vieras viivytteli; hänenkin rinnassaan näytti riehuvan kova mielenliikutus, vaikka luultavasti aivan toisesta syystä. Ravenswood ponnisti koko voimansa saadakseen puhumishalunsa hillityksi; vieras sitä vastoin silminnähtävästi oli pulassa, kun ei löytänyt sopivia sanoja ilmaistakseen sanottavansa. Viimein kuitenkin Ravenswoodin maltittomuus rikkoi suitsensa.
"Minä näen", sanoi hän, "että herra William Ashton ei mielellään tahdo esittää itseään vieraaksi tässä Wolfs Cragin tornissa."
"Minä toivoin, ettei se olisi tarpeen", vastasi valtiosinetinvartia äänettömyydestänsä päästettynä, aivankuin haamu, joka on kuullut loitsijan käskysanan; "ja minä kiitän teitä, Ravenswoodin nuoriherra, että te astuitte ensiaskeleen, koska asianhaarat — sallikaa minun sanoa: valitettavat asianhaarat — tekivät minulle erittäin vaikeaksi itse ilmaista nimeni."
"Eikö siis minun", kysyi Ravenswood vakavalla äänellä, "tule pitää tämän käyntinne kunniaa aivan sattumuksen tuottamana?"