"Sallikaa minun vähän selittää", sanoi valtiosinetinvartia teeskennellen kasvonsa rauhallisiksi, vaikka rauha kenties oli kaukana hänen sydämestään. "Tämä on kunnia, jota minä jo jonkun aikaa olen hartaasti halunnut, vaikkei se kenties koskaan olisi tullut osakseni ilman tänään sattuneen ukkosilman apua. Tyttäreni ja minä olemme molemmat yhtä iloiset siitä, että olemme nyt saaneet tilaisuuden kiittää sitä urhoollista miestä, joka pelasti meidän kumpaisenkin hengen."
Viha, joka riehui Skotlannin suurten aatelissukujen välillä, oli nytkin vielä yhtä katkera kuin ennen, vaikka se ei enää niinkuin keski-ajalla puhjennut julkisiin väkivallantekoihin. Ei siis itävä rakkaus Lucy Ashtoniin eikä myöskään kohteliaisuudentunne vieraita kohtaan voinut kokonaan, vaikka ne kuinkakin urhoollisesti taistelivat, kukistaa sitä vihan vimmaa, joka pyrki nousemaan Ravenswoodin sydämessä, kun hän näki isänsä vihollisen seisovan tässä saman suvun salissa, jonka häviö suurimmaksi osaksi oli tämän vihollisen jouduttama. Ravenswoodin katseet siirtyivät vuoroin isään, vuoroin tyttäreen, ja tuon neuvottomuuden päättymistä ei herra William Ashton katsonut viisaaksi odottaa. Hän oli nyt saanut ratsastuspukunsa riisutuksi, ja sitten hän astui tyttärensä luo ja avasi hänen naamionsa nauhat.
"Lucy-kultaseni", sanoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja taluttaen hänet Ravenswoodin luokse. "Pane pois naamiosi, ja lausukaamme kiitoksemme herra Ravenswoodille avokasvoin ja suorasti."
"Jos hän suvaitsee ne vastaanottaa", oli kaikki mitä Lucy virkkoi; mutta hän sanoi sen mitä suloisimmalla äänellä, joka ilmaisi hänen tuntevan ja samalla kuitenkin antavan anteeksi sen kylmyyden, jolla heitä kohdeltiin. Nämä sanat niin viattoman ja niin ihanan olennon suusta koskivat aivan Ravenswoodin sydämen pohjimmaiseen soppeen saakka moittien ankarasti hänen tylyyttään. Ravenswood mutisi jotakin heidän tulonsa arvaamattomuudesta ja lämpimin sanoin ilmaistuansa ilonsa sen johdosta, että hän sai neiti Ashtonille tarjota katoksensa suojaa, hän tervehti tyttöä sillä tervehdyksellä, jota sen ajan tapa tämmöisissä tilaisuuksissa vaati. Heidän poskensa olivat koskeneet yhteen ja taas erinneet — Ravenswood piti yhä vielä kiinni neidon kädestä, johon hän oli ystävällisellä kohteliaisuudella tarttunut — punastus, joka tälle tervehdykselle antoi tavallista paljoa syvemmän merkityksen, rusotti yhä Lucy Ashtonin ihanilla poskilla — samassa salama, joka näytti kerrassaan nielleen kaiken pimeyden, valaisi äkkiä koko salin. Hetken aikaa näkyi jokainen esine aivan selvästi. Lucyn hento, häipymäisillään oleva haamu, Ravenswoodin säännöllisrakenteinen, pulska vartalo, hänen synkkä muotonsa, hänen silmiensä tulinen, mutta sittenkin epäröivä loisto, vanhat aseet ja vaakunat, jotka riippuivat pitkin seiniä — kaikki tuo ilmestyi hetkeksi valtiosinetinvartian silmien eteen kirkkaan, punaisen loistavan tulen valaisemana. Salaman sammuttua seurasi melkein samassa hetkessä jyrähdys, sillä ukkosilma kulki aivan kartanon ylitse. Ja tämä jyrähdys oli niin äkillinen, niin kauhistuttavan kova, että vanha torni järähti perustuksiansa myöten ja kaikki sisällä-olijat luulivat sen kaatuvan heidän päällensä. Noki, joka vuosisatoja oli saanut häiritsemättä karttua, rapisi alas suunnattoman väljiä savutorvia myöten; muurilaastia ja tomua huiskahti kaikilta seiniltä ja useat suuret kivetkin — lieneekö siihen sitten ollut syynä torniin todella iskenyt ukkosen voima vai ainoastaan ilman kova paine — lensivät rappeutuneista valleista irti ja loiskahtivat alas möyryävään mereen. Näyttipä siltä kuin tornin muinainen perustaja olisi nostanut tämän ukkosilman tahtoen siten ilmaista suuttumustansa jälkeläisensä sovintoliitosta suvun vihollisen kanssa.
Kaikki olivat säikähdyksissään; ja valtiosinetinvartia sekä Ravenswood saivat molemmat tehdä voitavansa saadaksensa Lucyn tointumaan pyörryksistä. Tällä tavoin tuli nuoren Ravenswoodin osaksi toistamiseen arkaluontoisin ja vaarallisin kaikista toimista, se nimittäin, että piti tukea ihanaa, turvatonta neitoa, jonka muisto jo ensimmäisen samanlaisen tilaisuuden jälkeen yhä paloi hänen mielessään, niin valveilla kuin unissa. Jos naimisliitto nuoren Ravenswoodin ja hänen ihanan vieraansa välillä todella oli vastenmielinen talon haltijahengelle, niin keino, jolla tämä oli vihastuksensa ilmaissut, oli yhtä tyhmästi valittu kuin jos hän olisi ollut vain tavallinen kuolevainen ihminen. Monet pienet avut, jotka olivat tarpeelliset nuoren neidon mielen rauhoittamiseksi ja hänen henkensä toinnuttamiseksi, saattoivat pakostakin Ravenswoodin ja herra Ashtonin välit semmoisiksi, että perintövihan muuri ei voinut olla kaatumatta, ainakin siksi hetkeksi. Mahdotonta oli Ravenswoodin epäkohteliaasti tai kylmäkiskoisestikaan puhutella vanhaa miestä, jonka tytär — ja semmoinen tytär — lepäsi heidän edessään luonnollisesta säikähdyksestä pyörtyneenä, vieläpä lepäsi Ravenswoodin oman katoksen suojassa. Ja kun Lucy ojentaen kumpaisellekin kätensä jaksoi kiittää heidän avustaan, huomasi Ravenswood, että hänen sydämessään viha valtiosinetinvartiaa vastaan ei enää ollut kaikista voimallisin tunne.
Huono sää, pahoinvointi, palvelijain poissa-olo, kaikki nämä seikat estivät Lucyn paluuta lordi Bittlebrainin kartanoon, joka oli runsaasti seitsemän virstan matkan päässä. Tavallisenkin kohteliaisuuden vaatimuksen mukaan ei Ravenswood siis voinut olla tarjoamatta huoneensa suojaa tämän päivän lopuksi sekä yöksi. Mutta tylympi ilme, joka hänen kasvoillaan oli paljon tavallisempi, pääsi jälleen valtaan, kun hänen täytyi ilmoittaa, miten huonosti hänen talonsa oli ravinnon puolesta varustettu vieraita varten.
"Älkää puhuko mistään vajanaisuuksista", virkkoi herra Ashton koettaen keskeyttää hänet ja estää häntä puhumasta tästä huolettavasta aiheesta. "Te olette hankkeissa lähteä ulkomaille, ja talonne tietysti ei voi nyt olla varustettuna. Kaiken sen me hyvin ymmärrämme; mutta jos te puhutte tästä huolestanne, niin te pakotatte meidät kylästä etsimään suojaa."
Ravenswood oli siihen juuri vastaamaisillaan, mutta samassa salin ovi lensi auki ja Kaleb Balderston hyökkäsi sisään.