Tulipa levon aika. Herra Ashton ja hänen tyttärensä menivät kumpikin makuukamareihinsa, jotka olivat paljoa paremmin koristetut kuin mitä olisikaan voitu toivoa. Anna-Maijalla olikin ollut apuna tarpeellisia varustuksia tehdessään eräs kylän muija, joka oikeastaan vain oli tullut katsomaan, mutta Kalebin kynsiin jouduttuaan pakotettiin siksi illaksi kotiorjan ammattiin. Hänen ei sallittukaan enää palata kylään tarinoimaan nuoren aatelisneidon puvusta ja ulkomuodosta, vaan hänen täytyi ruveta auttamaan wolfs-cragilaisten talouspuuhissa.
Senaikuisen tavan mukaan Ravenswoodin nuoriherra itse saattoi valtiosinetinvartian makuukamariin, ja Kalebkin kulki jäljestä. Tämä asetti pöydälle kaksi kömpelösti valettua talikynttilää (semmoisia siihenkin aikaan nähtiin vain talonpojilla); ne olivat kiinnitetyt solmuiksi väännettyihin rautalankoihin, kynttiläjalkojen asemasta; mutta siitä huolimatta Kaleb toimitti tämän tehtävänsä yhtä juhlallisesti kuin jos hänellä olisi ollut vahakynttilöitä. Hän katosi nyt, mutta palasi hetken kuluttua jälleen tuoden mukanaan kaksi saviruukkua (posliinit, sanoi hän, eivät olleet olleet käytännössä rouvavainajan kuoleman jälkeen); toisessa ruukussa oli kanarianviiniä, toisessa viinaa. Edellisen juoman hän kehui, huolimatta siitä, että petos luultavasti heti tulisi huomatuksi, olleen jo kaksikymmentä vuotta Wolfs Cragin kellarissa; "vaikka tietysti ei minun oikeastaan sopisi puhua, armolliset herrat, teidän läsnäollessanne. Ja tämä viina — se on mainiota juomaa, makeaa kuin mesi ja väkevää kuin Simson. Se on jo ollut tallella tässä talossa noiden merkillisten juominkien ajoista asti, jolloin James Jenklebrae löi vanhan Micklestobin herran kuoliaaksi rappusten yläpäässä. Syynä siihen oli häväistys korkeasti-kunnioitettavaa rouva Muriendia kohtaan, joka tavallaan oli meidän herrasväen sukulainen. Mutta kuitenkin — —"
"Mutta lopettaakseni jutut kerrassaan, Kaleb", virkkoi valtiosinetinvartia, "olkaa hyvä ja tuokaa minulle tuopillinen vettä."
"Jumala varjelkoon, että te, korkea-arvoinen herra, tässä talossa joisitte vettä", vastusti Kaleb, "sehän olisi häväistystä näin kunnialliselle suvulle!"
"Yhtä hyvin, koska herra valtiosinetinvartia niin haluaa", sanoi Ravenswood hymyillen, "voisit ehkä sentään antaa myöten. Sillä jollen väärin muista, on tässä talossa vettäkin juotu, ei kovin kauan sitten, ja vieläpä hyvällä halulla."
"No miksei, jos herra valtiosinetinvartia niin haluaa", myönsi Kaleb; ja tuotuansa tuopillisen Luojan luomaa puhdasta juomaa hän jatkoi: "Tuskinpa muualla saisittekaan moista vettä kuin mitä ammennetaan täällä Wolfs Cragin kaivosta. Mutta sittenkin — —"
"Sittenkin meidän nyt pitäisi jättää herra valtiosinetinvartia rauhaan tähän meidän kurjaan makuuhökkeliimme", virkkoi Ravenswood keskeyttäen puheliaan palvelijansa, joka heti kohta syvään kumartaen vetäytyi oven suuhun, valmiina avaamaan oven herrallensa, kun tämä lähtisi salakamarista.
Mutta herra Ashton esti isännän lähtemästä: "Minulla olisi sananen puhuttava herra Ravenswoodille, Kaleb, ja luulen, ettei hän pane pahaksi, vaikka lähtisitte ennen häntä."
Uudestaan ja vielä syvempään kumarrettuaan Kaleb läksi — ja hänen herransa jäi liikkumatta seisomaan melkoisesti hämillänsä odotellen, miten tämä päivä vielä loppuisi, joka oli ollut niin täynnä arvaamattomia tapauksia.
"Herra Ravenswood", virkkoi herra Ashton, hänkin vähän hämillään, "minä toivon, että te tunnette hyvin kristinopin säännöt ettekä siis anna auringon laskea vihanne yli."