Ravenswood vastasi punastuen, ettei tänä iltana nähnyt mitään tilaisuutta täyttääkseen tätä kristinopin säätämää käskyä.
"Minun mielestäni olisi sentään", vastasi hänen vieraansa, "kun muistan niitä monenlaisia riitoja sekä oikeudenkäyntejä, joita valitettavasti tiheämmin kuin mitä olisi ollut suotavaa tai tarpeellista oli korkeasti-kunnioitettavan lordi Ravenswoodin, teidän isänne, ja minun välillä."
"Minä olisin suonut, korkeasti-kunnioitettava herra", sanoi Ravenswood, jonka sydämessä kukistetut tunteet pyrkivät taas valloilleen, "että näitä seikkoja olisi mainittu missä hyvänsä ennemmin kuin minun isäni katon alla."
"Jokaisessa muussa tilaisuudessa olisin tämän pyynnön arkaa luonnetta pitänyt pyhänä", virkkoi herra Ashton, "mutta minun pitää nyt jatkaa mitä kerran aioin sanoa. — Minunkin sydämeni on jo liiaksi surrut sitä arkatuntoisuutta, joka esti minua hartaasti rukoilemasta sitä, mitä kuitenkin monesti pyytelin, nimittäin että pääsisin teidän isänne puheille — sen kautta olisi paljon voinut välttyä sekä surua häneltä että minulta."
"Se on totta", myönsi Ravenswood hetken arveltuaan, "minä olen kuullut isäni sanovan, että te, herra valtiosinetinvartia, olitte ehdottanut suullista keskustelua hänen kanssaan."
"Ehdottanutko, hyvä herra Ravenswood? Minä todella ainoastaan ehdotin sitä, mutta minun olisi pitänyt anella, rukoilla, kärttää sitä. Minun olisi pitänyt murtaa maahan väliseinä, jonka omaa etuansa pyytävät ihmiset olivat rakentaneet meidän välillemme. Sitten hän olisi nähnyt, minkälainen minä todella olin, kernas uhraamaan melkoisen osan laillisista oikeuksistani lepyttääkseni hänen vihansa, joka, se täytyy minun tunnustaa, oli aivan luonnollinen. Sallikaa, nuori ystäväni, — siksi minä tahtoisin saada nimittää teitä, — sallikaa minun puhdistaa itseäni ja sanoa, että jos teidän isänne ja minä olisimme olleet yhtä kauan toistemme kanssa puheissa kuin minä nyt tänäpäivänä hyvän onneni suosimana olen saanut viettää teidän seurassanne, niin olisi kenties maamme vielä saanut iloita miehen elosta, joka vanhan aatelistomme parissa oli kunnioitettavimpia. Ja sitten olisi minulta välttynyt se suru, että minun täytyi vihamiehenä erota miehestä, jonka mielenlaatua ylimalkaan pidin niin suuressa arvossa ja kunniassa."
Hän kohotti nenäliinansa silmilleen. Ravenswood oli myös liikutettu, mutta odotti kuitenkin sanaakaan sanomatta tämän omituisen tunnustuksen jatkoa.
"Tarpeellista ja sopivaa on", jatkoi valtiosinetinvartia, "että te saatte tietää meidän välillämme olleen monta seikkaa, joiden suhteen tosin halusin saada tuomarin päätöksellä lailliset oikeuteni tarkoin määrätyiksi, mutta en kuitenkaan koskaan aikonut ajaa vaatimuksiani kohtuuden rajoja kauemmaksi."
"Herra valtiosinetinvartia", lausui Ravenswood, "tarpeetonta on, että te sen enempää puhutte tästä asiasta. Minkä laki teille suo tai on suonut, se teillä on — tai sen te saatte. Ei minun isäni enkä minäkään olisi ottanut vastaan mitään armolahjaa."
"Armolahjaako? — Ei suinkaan — te ymmärrätte sanani aivan väärin", vastasi herra Ashton, "tai paremmin sanoen: te ette ole lainoppinut. Monikin oikeus, katsokaa, voi lain edessä olla hyvä ja tuomion edessä tulla hyvin päätetyksi, mutta kunnian mies ei kuitenkaan huoli sitä joka tilaisuudessa käyttää."