"Sitä pahempi, herra valtiosinetinvartia", sanoi Ravenswood.
"Ei, ei", vastasi hänen vieraansa, "te puhutte niinkuin nuori asianajaja; teidän sydämenne vie voiton järjestä. Meidän välillämme on vielä monta seikkaa ratkaisematta. Voitteko moittia sitä, että vanha, rauhaa haluava mies ollessaan nyt vieraisilla nuoren aatelisherran luona, joka on pelastanut kuolemasta hänen tyttärensä ja hänet itsensä, soisi saavansa mainitut seikat ratkaistuksi mahdollisimman suotuisalla tavalla?"
Vanha mies piti näin puhuessaan lujasti kiinni Ravenswoodin kädestä, joka ei vastustanutkaan; ja nuoriherra, mikä hänen ensi päätöksensä lieneekin ollut, ei saattanut vastata muuten kuin myöntäen. Toivotettuansa sitten vieraalleen hyvää yötä hän jätti keskustelun jatkamisen huomispäivään.
Ravenswood riensi saliin, jossa hänen tuli viettää yönsä, ja astui jonkun aikaa edestakaisin lattialla epätasaisin, kiireisin askelin. Hänellä oli verivihollisensa kattonsa alla; mutta hänen tunteensa tätä miestä kohtaan eivät olleet perivihollisen, joskaan ei totisen kristitynkään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän ei voisi antaa herra Ashtonille anteeksi niinkuin kristityn velvollisuus olisi vaatinut, mutta ei myöskään voinut pysyä kostotuumissaan, niinkuin perivihollisen sopi. Hänen käytöksensä, niin hänestä tuntui, oli halpamaista, häpeällistä kaupan hieromista, jossa toisella puolella oli viha isää vastaan, toisella rakkaus tyttäreen. Ravenswood kiroili itseään kävellessään näin edestakaisin kuutamossa ja siinä rusottavassa valossa, joka lähti sammuvista kekäleistä. Hän tempasi rautaristikkoiset ikkunat väkisin auki ja paiskasi ne jälleen kiinni, ikäänkuin raittiin ilman tuulahdus ja sen puute, kumpaisetkin, olisivat yhtä paljon kiusanneet häntä. Viimein kuitenkin tämä intohimojen kuohuva koski oli kylliksi raivonnut; Ravenswood heittäytyi tuolille, jonka hän oli valinnut leposijakseen siksi yöksi.
"Jos todella", tämmöiset olivat tuon intohimojen ensi kohahduksen jälkeen nousevat ajatukset, "jos hän todella ei vaadi mitään muuta kuin mitä laki hänelle suopi ja jos hän sovittaa selvät, lailliset oikeutensakin kohtuuden mukaisiksi, mitä syytä minun isälläni oikeastaan oli valittaa? — Mitä syytä on minulla itselläni? — Ne, jotka ennen meitä omistivat meidän vanhat perintömaamme, kaatuivat esi-isieni miekkoihin jättäen talonsa ja elonsa voittajille. Meidät kaataa lain voima, jota vastaan ei Skotlannin ritariston voima nyt kestä. Ruvetkaamme siis antautumisneuvotteluun tämän ajan voittajain kanssa, aivan kuin tekisimme, jos olisimme piiritetyssä linnassamme eikä olisi mitään avun toivoa. Tämä mies saattaa olla toisenlaatuinen kuin minä luulin; ja hänen tyttärensä — mutta häntä olen päättänyt olla ajattelematta."
Hän kääri viittansa ympärilleen, nukahti ja näki unta Lucy Ashtonista, kunnes päivän valo tirkisti sisään rautaristikon lävitse.
[NELJÄSTOISTA LUKU.]
Kun ystävämme, sukulaisemme pulassa pääsemättömässä on, me maailman miehet emme ojenna hänelle auttavaista kättä, vaan päinvastoin häntä jaloin poljemme, pulahan painain vielä syvemmälle. Niin minäkin tein sulle, tos' on se: — mut nyt kun itse alat hiukan nousta, mä voin ja tahdon auttaa sua.
Miten vanhoja velkoja uudella tavalla maksetaan.
Valtiosinetinvartia kävi lepäämään vuoteelle, joka oli paljoa kovempi hänen tavallista makuusijaansa, ja hän vei mukanaan kunnianhimoiset mietteet sekä valtiolliset tuskat, jotka pehmeimmältäkin untuvapatjalta, komeimmaltakin vuoteelta karkoittavat unen. Hän oli tarpeeksi kauan aikaa jo purjehtinut aikansa ristiaaltojen ja virtojen keskitse tunteakseen niiden vaarallisuuden ja käsittääkseen, kuinka tarpeellista oli laskea laiva myötätuuleen, ettei se myrskyssä joutuisi haaksirikkoon. Hänen avujensa laatu ja niihin kiinteästi yhtyvä luonteen pelkuruus olivat tehneet herra Ashtonista joka puolelle taipuvan miehen. Hän oli samanlainen kuin aikanansa Northamptonin kreivi, tuo vanha tuuliviiri, joka, kun häneltä kysyttiin millä taidolla hän oli aina osannut pysyä paikallaan kaikissa valtiollisissa myllerryksissä, Henrik VIII:n hallituksesta samaan Elisabetin aikoihin asti, suoraan tunnusti syyn olleen sen, että hän oli pajun eikä tammen sukua. Herra William Ashtonin viisaus oli siis joka tilaisuudessa ollut siinä, että hän piti tarkasti silmällä kaikkia muutoksen enteitä valtiotuulissa ja aina, ennenkuin vielä taistelun onni oli ratkaistu, ongiskeli itselleen suosiota siltä puolueelta, jonka puolelle voitto näkyi olevan kallistumassa. Hänen asianhaaroja myöten taipuva mielenlaatunsa oli hyvin tunnettu, ja kumpaisenkin puolueen johtajat halveksivat häntä siitä syystä. Mutta hänen luonnonlahjoistaan oli apua ja hyötyä, ja hänen lakitietojansa pidettiin suuressa arvossa. Nämä avut olivat niin huomattavana vastapainona mainitulle vialle, että vallanpitäjät kunakin aikana mielellään käyttivät ja palkitsivat häntä, vaikkeivät he luottaneet häneen täydellisesti eivätkä katselleet häntä suurella kunnioituksella.