"Tässä paikassa", lausui hän, "minun ei käy kuuleminen herra Ashtonin selitystä meidän välisistämme riita-aiheista. Tässä paikassa, missä isäni surusta särkynein sydämin kuoli, en voi tyynellä mielellä tutkia hänen onnettomuutensa syytä. Minä ehkä liiaksi muistelisin olevani isäni poika ja unohtaisin, mitä velvollisuuksia minulla on vieraitani kohtaan. Se aika on kuitenkin tuleva, jolloin nämä asiat otetaan keskusteltaviksi semmoisessa paikassa ja semmoisessa kokouksessa, jossa meillä kumpaisellakin on oleva yhtä suuri puhumisen kuin kuuntelemisen valta."
"Jokainen aika", vastasi valtiosinetinvartia, "ja jokainen paikka on sovelias sille, joka ei hae muuta kuin oikeutta. Mutta minusta näyttää siltä kuin minulla olisi oikeus ennakolta saada jokin selitys niistä syistä, joiden perustuksella te aiotte yrittää kumota sen laillisen päätöksen, joka niin hyvin ja viisaasti on tullut tehdyksi meidän laillisissa oikeusasioissamme?"
"Herra Ashton", lausui Ravenswood innokkaana, "ne maat, jotka nyt ovat teidän käsissänne, suotiin minun ensimmäisille esi-isilleni palkinnoksi siitä, että he miekallaan olivat avustaneet englantilaisia vihollisia vastaan. Kuinka ne ovat luiskahtaneet meidän hallustamme pitkien lakitemppujen nojalla, jotka eivät näytä olleen ostoa eikä panttausta eikä myöskään velkaryöstöä, vaan kaikkien näiden asioiden sanoin selittämätöntä, monimutkaista sekoitusta — kuinka vuosikorkoja on luettu pääoman lisäksi ja kuinka kaikkia lain sekä polvia että pauloja on käytetty, kunnes omistusoikeutemme perintömaihimme oli sulanut typötyhjäksi, niinkuin jääkynttilä päivänpaisteessa — kaiken sen te tiedätte paremmin kuin minä. Minä tahdon kuitenkin uskoa nähtyäni teidän vilpittömän käytöksenne minua kohtaan, että olen suureksi osaksi tuominnut väärin teitä itseänne ja että teidän, taitavan, harjaantuneen lainoppineen silmissä saattoi moni asia näyttää oikealta, joka minun oppimattoman mielestä ei ole kovin kaukana vääryydestä eikä törkeästä sorrosta."
"Hyvä herra Ravenswood", vastasi herra Ashton, "sallikaa minun sanoa, että minullakin on ollut teistä yhtä väärä käsitys. Minulle oli uskoteltu teitä hurjaksi, ylpeäksi, tuittupäiseksi nuorukaiseksi, joka on valmis pienimmästäkin syystä viskaamaan miekkansa oikeuden vaakalaudalle ja ryhtymään noihin raakoihin, väkivaltaisiin keinoihin, joista järjestetty yhteiskunnallinen hallitus jo aikaa sitten on vapauttanut Skotlannin kansan. Koska me siis kumpikin olemme väärin tuominneet toisiamme, niin miksi nuori aatelisherra olisi vastahakoinen kuuntelemaan vanhan lakimiehen sanoja, sen verran ainakin, että tämä saisi selittää, mitkä heidän välisensä riita-aiheet ovat olleet?"
"Ei, korkea herra", vastasi Ravenswood, "Britannian ylimysten kokouksessa, joiden kunniantunto epäilemättä on heidän säätynsä vertainen, — siinä ylimmässä oikeuspaikassa meidän tulee tästä keskustella. Britannian miekkaakantavat lordit, Britannian ikivanhoista suvuista syntyneet herrat päättäkööt, saako meidän suvultamme, joka ei ole halvin heidän joukossansa, ryöstää sen maakartanon, monen sukupolven isänmaallisista harrastuksista saadun palkinnon, saako sen ryöstää samalla lailla kuin halvan käsityöläisen pantti joutuu koronkiskurin omaksi heti kun lunastusaika on loppunut. Jos he puolustavat velkojan ahnetta kovuutta ja kaikkia ahmivaa koronkiskomista, joka alkaa syödä maita kuin koi kangasta, niin siitä on oleva suurempi vahinko heille itselleen ja heidän perillisilleen kuin Edgar Ravenswoodille — minulla ainakin on vielä miekkani ja päällysvaatteeni jäljellä, ja voin saada paikan soturien riveissä, missä ikänä sotatorvi soi."
Lausuttuaan nämä sanat lujalla, vaikka surullisella äänellä hän kohotti silmänsä ja äkkiä kohtasi neiti Ashtonin katseen. Lucy oli heidän huomaamattansa kuunnellut puhetta ja katseli Ravenswoodia niin hartaalla innolla ja ihmetyksellä, että hän hetkeksi oli unohtanut toisen voivan huomata sen. Ravenswoodin jalo muoto ja kauniit silmät, jotka paloivat sukuylpeyttä ja oman arvon tuntoa, hänen äänensä sulosointuiset ja tuntehikkaat sävelet, hänen onnensa häviö ja välinpitämättömyys, jolla hän näytti olevan valmis kärsimään ja kestämään pahintakin, mikä saattoi häntä kohdata, — kaikki nämä tekivät hänet vaaralliseksi tytölle, joka jo ennestäänkin oli taipuvainen mielessään suomaan sijaa hänen muistollensa. Kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, niin he punastuivat kumpainenkin tulisesti sydämensä kovaa liikutusta ja välttivät sitten toistensa katseita.
Herra Ashton oli tietysti tyystin tarkastellut heidän kasvojansa. "Eipä minun", puhui hän itsekseen, "tarvinnekaan pelätä parlamenttia eikä vetoamisia; minulla on voimallinen keino, jolla saan tämän tulisen nuorenherran asettumaan, jos hän paisuisi liian vaaralliseksi. Tätä nykyä minun pitää kuitenkin varoa, etten mene liian kauaksi. Kala on ongessa, ei pidä liian hätäisesti tiukata siimaa — voi olla hyvä, että minun vallassani on päästää se irti, jos näen, ettei maksa vaivaa vetää kalaa maalle."
Näin itsekkäästi ja armottomasti perustaessaan hankettansa Ravenswoodin rakkauteen Lucya kohtaan ei hän vähääkään ajatellut, mikä tuska voisi edelliselle tulla tämmöisestä leikittelemisestä hänen sydämellään. Ja yhtä vähän herra Ashton ajatteli, että hänen omakin tyttärensä täten saattoi joutua onnettoman rakkauden uhriksi; tuntui siltä kuin hän olisi pitänyt Lucyn mieltymystä nuoreenherraan vahakynttilän leimuna, jonka voi mieltään myöten sytyttää ja sammuttaa. Mutta ankaraa rangaistusta maailmojen hallitsija valmisteli tälle tarkkasilmäiselle ihmismielten tutkijalle, joka kaiken ikänsä oli hankkinut itselleen etuja viekkaasti yllyttämällä muiden ihmisten haluja ja himoja.
Kaleb Balderston tuli nyt ilmoittamaan, että aamiainen oli pöydässä; sillä näinä runsaan ravitsemisen aikoina tuli illallisen tähteistä vielä yltäkylläinen eine. Niin myös Kaleb muisti syvästi kumartaen tarjota valtiosinetinvartialle aamuryypyn suuresta tinakupista, jonka reuna oli persiljan ja kuiriruohon lehdillä koristettu. Näin tehden hän tietysti pyysi anteeksi, ettei hän voinut, niinkuin sopivampi olisi ollut, tarjota ryyppyä suuresta hopeapikarista, se kun muka oli par'aikaa Edinburghissa kultasepällä kullattavana.
"Edinburghissa se tosiaankin lienee", virkkoi Ravenswood; "mutta missä paikassa ja mitä varten, siitä luullakseni ei sinulla eikä minullakaan ole tietoa."