Näin arveli herra William Ashton, peitellen omanvoitonpyyntöänsä hyväntekeväisyyden kuorella, mikä itsepetos ei olekaan aivan harvinainen. Ja päästyänsä kerran tähän saakka hänen mielikuvituksensa alkoi lennellä vieläkin kauemmaksi. Hän rupesi miettimään: "Jos Ravenswood pääsee korkeaan luottamusvirkaan ja jos semmoisen avioliiton kautta suurin osa hänen ratkaisemattomia vaatimuksiansa saataisiin tyydytetyksi — niin eipä hän olisi pahin mies, jolle Lucy voisi sattua. Tuomio, joka suvulta riisti lordin nimen, saattaa tulla peruutetuksi; lordi Ravenswood on vanha, arvokas aatelismies; ja tämä avioliitto vahvistaisi jollakin lailla omistusoikeuteni enimpään osaan Ravenswoodin omaisuutta ja tekisi tähteitten poisantamisen vähemmän vastenmieliseksi."

Pää täpö täynnä näitä sekavia ja monenlaisia tuumia valtiosinetinvartia päätti lähteä vieraisille lordi Bittlebrainin kartanoon, johon häntä oli usein pyydetty tulemaan; sillä tavoin hän näet saapui muutamien virstojen päähän Wolfs Cragista. Lordi itse sattui olemaan poissa, mutta rouva, joka sanoi odottavansa isäntää pian palaavaksi, otti vieraat kohteliaasti vastaan. Hän ilmaisi suuren ilonsa sen johdosta, että hän sai tutustua neiti Ashtoniin ja käski viedä koirat metsälle valtiosinetinvartian huvia varten. Tämä suostuikin aivan mielellään ehdotukseen; sillä hän toivoi siten saavansa tilaisuuden katsella lähempää Wolfs Cragia, ja kenties hänen onnistuisi tutustua sen omistajaankin, jos metsästysmelu ehkä houkuttelisi hänet ulos autiosta asunnostaan. Lockhard oli saanut käskyn puolestaan myös pyrkiä Wolfs Cragin asukasten tuttavuuteen, ja me olemme jo nähneet, miten hän asiansa toimitti.

Tuo sattumalta noussut ukkosilma oli valtiosinetinvartialle, kun hän nyt haki tilaisuutta tutustumiseen nuoren Ravenswoodin kanssa, suuremmaksi avuksi kuin hän rohkeimpina hetkinään oli uskaltanut toivoa. Hän ei enää niin pahasti pelännyt nuorenherran persoonallista vihaa, siitä saakka kun hän oli alkanut pitää peloittavina hänen laillisia oikeuksiansa ja hänen voimaansa toteuttaa näitä oikeuksia. Hän näet teki sen oikean johtopäätöksen, että ihmiset vain toivottomassa pulassa ollessaan ryhtyvät hurjiin tekoihin. Mutta säpsähtipä sentään hänen sydämensä salaisesta pelosta, kun hän huomasi olevansa Wolfs Cragin tornin muurien sisällä; sillä sen autius ja vanhuus teki tämän tornin sangen soveliaaksi väkivallan ja koston harjoittamiseen. Eikä Ravenswoodin tyly kohtelu alussa enempää kuin herra Ashtonin oma vastahakoisuuskaan ilmoittaa, keitä vieraita oli saapunut tämän katoksen suojaan, juuri viihdyttänyt tätä pelkoa. Kun herra Ashton siis kuuli, miten portti väkivallalla paiskattiin heidän perässään kiinni, soivat hänen korvissaan uudestaan nuo Liisan sanat: "Te olette syvän kuilun partaalla."

Mutta sitten taas suora kohteliaisuus, jota Ravenswood osoitti heidän enemmän tutustuttuaan toisiinsa, oli viihdyttänyt mainitun muiston nostaman pelon; eikä herra Ashton saattanut myöskään olla huomaamatta, että Lucyn suloisuus ja ihanuus oli saanut aikaan tämän muutoksen isännän käytöksessä.

Kaikki nämä ajatukset tunkeilivat hänen mielessään, kun hän astui salakamariin. Rautainen lamppu, huonekaluista tyhjä kamari, joka pikemmin oli vankihuoneen kuin tavallisen lepokammion näköinen, kolkko, lakkaamaton loiskina, joka kuului, kun laineet syöksyivät tornin perustuksena olevaa kalliota vastaan — kaikki se synkistytti ja hämmästytti hänen mieltänsä. Hänen omat onnistuneet vehkeensähän pääasiallisesti olivatkin olleet syynä tämän aatelissuvun häviöön! Herra Ashton oli kavala luonteeltaan, mutta ei julma. Hänen oma aiheuttamansa hävityksen ja onnettomuuden näky tuotti siis hänellekin tuskaa, aivan kuin hellätuntoisen talonemännänkin sydäntä pahoittaisi, jos hänen täytyisi omin silmin katsella niiden lampaitten ja kananpoikien tappamista, jotka kuitenkin hänen omasta käskystään saavat surmansa. Mutta aina kun hän taas ajatteli noita kahta hänelle tarjona olevaa ehtoa — että hänen täytyisi joko antaa suuri osa saalista Ravenswoodille takaisin tai ottaa hänet liittolaisekseen ja oman perheensä jäseneksi — hänen tunteensa olivat sittenkin samanlaiset kuin luulisi hämähäkin tunteitten olevan, kun sen verkon, tuon niin suurella taidolla kokoonpannun monisolmuisen kudoksen, satunnainen luudan pyyhkäys on peräti hävittänyt. Ja sitten oli vielä kysymys, jos hän tähän asiaan antautui, vaarallinen kysymys, johon moni muukaan kunnon aviomies, kun hänen tekisi mieli vapaana olentona tehdä päätöksiään, ei löydä tyydyttävää vastausta — nimittäin: "Mitä vaimoni — mitä rouva Ashton tästä on sanova?" Viimeinpä hän tuli päätökseen, josta heikonpuoliset sielut usein hakevat itselleen turvaa. Hän päätti odottaa, miten asiat itsestään järjestyisivät, käyttää hyväkseen kaikkia esiintulevia asianhaaroja ja järjestää menettelynsä niiden mukaan. Tämä toistaiseksi lykkäämisen keino viihdytti viimein hänen henkensä lepoon.

[VIIDESTOISTA LUKU.]

"Pieni kirje minulla olisi teille, sen tuomisesta älkää minuun pahastuko. Se on tarjous, jonka ystävyys käskee minun esittää; eikä se suinkaan ole loukkaus teille, sillä en tahdo mitään muuta kuin oikeutta kumpaisellekin puolelle."

Kuningas eikä kuitenkaan kuningas.

Aamulla, kun Ravenswood ja hänen vieraansa jälleen tapasivat toisensa, oli nuorenherran mieli taas melkein yhtä synkkä. Hänkin oli viettänyt yönsä pikemmin mietteissä kuin nukkuen; ja rakkaus Lucyyn, jota hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta, sai kovasti taistella sen vihan kanssa, jota hän oli sydämessään niin kauan kantanut Lucyn isää vastaan. Että hänen nyt tuli ystävällisesti puristaa sukunsa vihollisen kättä, kestitä tätä vihollistaan vieraanaan kattonsa alla ja seurustella hänen kanssaan tuttavallisen kohteliaasti ja lempeästi, se oli nöyryytys, johon ei hänen ylpeä henkensä vastustelematta tahtonut taipua.

Mutta jää oli nyt kerran murtunut, ja valtiosinetinvartia oli päättänyt estää, ettei se uudelleen saisi mennä umpeen. Hänen tuumaansa kuului sekin, että hän tahtoi mutkikkaalla ja lakitieteellisellä kertomuksella heidän sukujensa välisistä riita-aiheista hämmentää ja sekoittaa Ravenswoodin ajatukset. Täydellä syyllä hän arveli, että niin nuoren miehen olisi vaikea käsittää harjaantuneen lakimiehen selityksiä luvunlaskuista ja tilinteoista, sakotuksista ja tuomiopäätöksistä, lampuotien veron ja maaomaisuuden panttaamisesta ja päätöksistä laillisen hakemus-ajan loppumisen suhteen. "Tällä tavoin", arveli herra Ashton, "on minulla oleva se etu, että tekeydyn aivan suorapuheiseksi ja että riitaveljeni sittenkin saa sangen vähän selkoa kaikista selityksistäni." Hän veti siis Ravenswoodin syrjään erääseen salinikkunan komeroon ja palasi eilisiltaiseen keskusteluaineeseen. Hän sanoi toivovansa, että hänen nuorella ystävällänsä olisi hiukan malttia kuunnellakseen tarkkaa, kaikkia haaroja myöten käyvää selitystä noista onnettomista seikoista, jotka olivat olleet riidanaiheina herra Ashtonin ja Ravenswoodin kunnioitettavan isävainajan välillä. Nuoren Ravenswoodin kasvot lensivät tulipunaisiksi; mutta hän ei virkkanut mitään. Ja valtiosinetinvartia, vaikka hänen kuulijansa äkillinen punastuminen ei ollutkaan hänelle mieleen, alkoi kertoa juttua eräästä 20,000:n markan velasta, jonka hänen isänsä oli antanut nuoren Ravenswoodin isänisälle. Hän aikoi juuri ruveta selittämään, millä velanhakutempuilla tämä suuri summa oli tullut kiinnitetyksi Ravenswoodin maaomaisuuteen — kun nuoriherra keskeytti hänet.